Yhteisöllisyydestä

[PekkaV]

Mitä eroa on politiikalla ja kirkkopolitiikalla?
Kirkossa ei saa politikoida.
Kun srk-vaalit on pidetty, politikointi on unohdettava. Tarkoitetaanko tällöin vain, että vaalitaistelussa tapahtuneita ylilyöntejä pyydetään anteeksi.
Politiikan hoito v. politikointi.
Politiikan hoito + politikointi = politiikka.

Sääli, että kirkko kieltää politiikan. Sen pitäisi olla ensimmäisenä tekemässä siitä arvokas asia tunnustamalla politiikan ja kirkkopolitiikan eron vain siinä, että jälkimmäisellä hoidetaan  k i r k o n  taloutta.

Pelätäänkö kirkkoon tulevan maallisia riitoja? Ajatellaanko kirkon kutsuvan kaikkia puolueisiin katsomatta välttämällä maallisia eturistiriitoja? Halutaanko luoda "yhteinen perhe", jossa ei keskustella kaikesta taivaan ja maan välillä!? Oikeassa perheessähän keskustellaan, mutta sielläkin vanhemmat ohjaavat. Ollaanko liikkeellä rakkauden nimissä? Ummistetaanko silmät?
Onko kirkko siis lasten yhteisö? Kirkkoherra on isä ja ruustinna äiti? Puhutaan äitikirkosta. Riitta-mummin aktiivisuus on tuonut mieleeni käsitteen äitikirkko. Naisilla on kirkossa näkyvä rooli. Vanhat naiset pysyvät viimeisenä toiminnoissa. Toisaalta niin on muuallakin yhteiskunnassa, osin koska miesten elinikä on alhaisempi ja koska miesten roolit ovat legitiimimmät. Perhe on hoivayhteisö. Mies on seikkailija ja siittäjä, naisen tuki myös, kuitenkin ulkopuolinen, tietyllä tasolla oikeastaan läpäisevästi sisäpuolinenkin. Mies ja nainen täydentävät toisiaan. Vaapaamuotoinen yhdistystoiminta ei kuitenkaan vedä niin miehiä.

Kirkko on pienimpien yhteisö. Heikoimpien turva. Siksi myös kuljetaan heidän tasollaan ja ehdoillaan, turvattomimpien rinnalla yhdessä. Kuten Barack Obama totesi eilen Pariisin nuorisolle: Yhteisvoimin päästään hämmästyttäviin tuloksiin. Kirkossa karsastetaan politiikkaa, sillä politiikka on vahvimpien taidetta. Sen jälkeen on vain sota. Kun neuvottelu päättyy umpikujaan, kovemmat keinot otetaan esille. Armahtavalla kirkolla on tarjota rauhan ja sovun vaihtoehto.

[Pena]

Kirkkosali on eri asia, mutta kirkko yhteisönä on politiikan paikka siinä missä mikä muukin.

[seppos]

Luottamushenkilönä voisin tuohon muutaman ajatuksen heittää.

Meillä on eika erikoinen tilanne, kun on vain kolme vaalilittoa vasemmisto, vihreät ja muut. Luottamustehtävien jaossa käytetään kyllä tarkempaa haravaa vaaliliiton sisällä eli puoluepohjaista.

Kirkkovaaltuston ensimmäisessä kokouksessa, joka on epävirallinen kokoontuminen, kerrotaan kaikille isolla äänellä, että nyt vaalien jälkeen olemme kaikki samalla puolella eli kirkon puolella. Se toimii yllättävän hyvin. Kirkkoneuvostossa ei puoluekanta pahemmin näy ja kaikki ovat aktiivisia seurakuntaihmisiä taustayhteisöstä riippumatta. Tämä helpottaa toimintaa todella paljon. Puoluekannalla kukkoilu ei ole asialle eduksi, mutta monipuolinen edustus on.

[Hölkänen]

Politikointi on mielestäni aktiivista vaihtoehtojen esittämistä. Siksi kirkossakin mielestäni pitää politikoida - sen sijaan että mentäisiin kokouksiin pönöttämään tärkeinä, hyväksymään vanhalle pohjalle laadittuja talousarvioita ja juomaan kahvia.

Politikointi ei tarkoita pikkusieluista valtapeliä, joka ei mielestäni kuulu sen enempää politiikkaan kuin kirkkopolitiikkaankaan. Politiikan varjolla ei pidä unohtaa kohdella toista ihmistä kunnioittavasti ja kuunnellen, päinvastoin. Esimerkiksi käsite "poliittinen vastustaja" on mielestäni huono nimitys lähimmäiselle.

[seppos]

Politikointi on mielestäni aktiivista vaihtoehtojen esittämistä. Siksi kirkossakin mielestäni pitää politikoida - sen sijaan että mentäisiin kokouksiin pönöttämään tärkeinä, hyväksymään vanhalle pohjalle laadittuja talousarvioita ja juomaan kahvia.

Politikointi ei tarkoita pikkusieluista valtapeliä, joka ei mielestäni kuulu sen enempää politiikkaan kuin kirkkopolitiikkaankaan. Politiikan varjolla ei pidä unohtaa kohdella toista ihmistä kunnioittavasti ja kuunnellen, päinvastoin. Esimerkiksi käsite "poliittinen vastustaja" on mielestäni huono nimitys lähimmäiselle.

Tuota tilannetta on vaikea kuvailla sillä meillä on kirkkoneuvostossa erittäin vahvoja henkilöitä eli mielipiteistä ei ole pulaa, mutta niitä ei määrää puoluekanta, vaan oma tuntemus asioista.

[Pena]

Minulla on kokemusta siirtymisestä kirkkoneuvostossa Hölkäsen kuvaamasta Seppoksen kuvaamaan työskentelytapaan. Kahvinjuontipönötykseen tottuneille muutos teki selvästi kipeää. Niin kai suuremmat muutokset aina.

[PekkaV]

Maallinen elämä on hengellisen elämän vertausta ja päinvastoin. Hierarkisuus (< "hiertää" ja "arki") leimaa kumpaakin. Yhdellä on oltava  v i i m e k ä d e n  vastuu. Yksi on, mihin turvaa. Mieli rauhoittuu tuijottamalla yhteen pisteeseen. Keskittyminen on mahdollista vain yhden ajatuksen tai paremminkin ei-minkään tai pikemminkin, kun voima kohdistetaan yhden tehtävän suorittamiseen kerralla, onnistuminen on todennäköisempää.
Siis yksi on ainoa oikea. Siksi alisteisuus on tunnustettava. Herra se on herrallakin. Olemme loppupeleissä Jumalan palvelijoita. Jos emme halua, emme halua olla niitä ihmisiä, jotka tahtovat ja myös pystyvät hyvään kokonaisuuden kannalta. Kokonaisuuden etu on siten myös yksilön etu - mutta ei aina päinvastoin. Kärsimys on itsensä osittaista, ajoittaista kieltämistä, jotta kokonaisuuden etu toteutuisi. Yhteisö tulee kyllä kärsivän avuksi, kuitenkin globaalissa merkityksessä ainoastaan siihen rajaan kuin se kulloisessakin tapauksessa on hyödyllistä kokonaisuuden kannalta. Toisaalta yhteisö osoittaa vahvuutensa siinä, kuinka pitkälle se voi mennä poikkeavaa vastaan. Me laajennamme maailmankuvaamme, jos menemme mukaan toiseuteen; tuomme tällöin arvokasta pääomaa yhteiseen pussiin.

[PekkaV]

Kokonaisuuden etu on siten myös yksilön etu - mutta ei aina päinvastoin.

Tai ei etu eikä haitta, vaan muutos. Palamisen, sulamisen ja hitsautumisen myötä sekä yhteisö että yksilö muuttuu. Maailma muuttuu ihmisessä tapahtuvan muutoksen vuoksi. Mutta myös ihmisen on muututtava maailman muuttumisen tähden.

[Bengt Sandberg]

Minulle on ruvennut aukeamaan että politiikka ja uskonto ovat siitenkin vuorovaikutussuhteessa.
Näin on ollut ennen ajanlaskuamme ja ajanlaskun jälkeen. Ei ole ihme että on riitoja ja eriäviä näkemyksiä keskenämme.
Tässäkään eivät körtit tee poikkeusta:
 

”Körtit – kirkollisista häiriköistä mallisuomalaisiksi”.
--- Herännäisyyden julkisuuskuvaa tutkineen Ilkka Huhdan mukaan körttiläisyyden arvostus nousi erityisesti Venäjän vallan viimeisinä levottomina vuosina. Vakaa ja herännyt talonpoikaiskansa muodosti terveen vastavoiman kaupunkien huliganismille. Suomen Kuvalehti toimittaja löysi kesän 1917 Herättäjäjuhlilta Suomen kansan parhaimmistoa, joka pelkäsi Jumalaa, ja johon isänmaa saattoi luottaa. Arvokonservatiivisen uskonnollisuuden arvostus nousi ja se sulautui uudella tavalla osaksi suomalaisuutta. Sisällissodassa Pohjanmaan körttiläiset olivat eturintamassa kukistamassa punakapinaa. Punaiset myös pelkäsivät vastustajistaan jääkärien ohella eniten Pohjanmaan körttiläisiä, mitä valkoiset käyttivät propagandassaan hyväksi.
Suomen itsenäistyttyä körttiläisyyden julkisuuskuvassa korostui pohjalaisuus. Liikkeen keskuspaikaksi oli vakiintunut Lapua, ja useat pohjalaiset körttijohtajat olivat poliittisesti aktiivisia. Valkoiselle Suomelle vuoden 1918 kapinayrityksen kukistamisessa keskeisessä asemassa ollut Pohjanmaa edusti aidointa suomalaisuutta, joka kykeni taistelemaan pirua ja ryssää vastaan. Oikeistoradikalistisessa Lapuanliikkeessä heränneillä oli keskeinen asema”.---

http://itsenaisyys100.fi/heratysliikkeet-muovaavat-uudenlaista-yhteisollisyytta/


Se minun kyllä on myönnettävä että tämän päivän körttiläisyys ei ainakaan minulle politiikan saralla ole tullut esille mitenkään voimakkaasti vai onko teille?
Toinen asia on sitten miten körttiläisyys vaikuttaa nykyisin evl.kirkon sisällä. Sen suhteen minä pidän että körttiläisyydellä on oma sananansa sanottavansa.
Mutta eivät muutkaan herätysliikkeet tai muuta uskonnollista suuntausta olevat vältelleet vuorovaikutussuhteessa politiikan ja uskon välillä. Varsinkaan tänä päivänä:

”Lestadiolaisuus muuttuvan ajan paineissa"

---Tunnettu journalisti Risto Uimonen selvitti myös Juha Sipilän uskonnollista taustaa kevättalvella 2015 ilmestyneessä elämäkerrassa Juha Sipilä. Keskustajohtajan henkilökuva. Hän sijoitti kohdehenkilönsä rauhansanalaisuuden liberaaliin siipeen (s. 275). Tällaiset määrittelyt ovat toki aina alttiita väärintulkinnoille, mutta kirjoittajalla lienee ollut tekstilleen perustelunsa. Julkisuudessa Sipilä on ilmoittanut hyväksyvänsä naispappeuden. Hän äänesti sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan eduskunnassa marraskuun lopussa 2015, mutta jostain syystä taas tähän liittyvien liitännäislakien puolesta 17.2. 2016. Kokonaisuutena ottaen hänen roolinsa poliitikkona on vahvasti painottunut talous- ja päivänpolitiikkaan. Hän ei ole arvo- ja moraalikysymyksissä profiloitunut julkisuudessa samalla tavalla kuin esimerkiksi kristillisdemokraattien Päivi Räsänen ja perussuomalaisten vahva mies Timo Soini.
Poliitikkona Sipilä on pyrkinyt rajaamaan uskonvakaumuksen tiukasti yksityisyyden piiriin kuuluvaksi asiaksi ja keskittynyt päivänpolitiikkaan. Uskovainen poliitikko on Suomessa taas perinteisesti nähty voimakkaana ”kristillis-siveellisten” arvojen esillä pitäjänä ja kansakunnan arvojohtajana. Tässä suhteessa pääministeri Sipilä ei liene vastannut ainakaan kaikkien kristillisten piirien odotuksia pitäessään hämmästyttävän matalaa profiilia keskustan maakunnissa asuville peruskannattajille tärkeissä arvokysymyksissä. Kun ottaa huomioon keskustan ministeriryhmän kokoonpanon ja pääministerin avustajien liberaalin arvomaailman, ei Sipilän poliittis-yhteiskunnallista profiilia liene syytä ihmetellä. Tähän kontekstiin myös Paavo Väyrysen ”poliittinen teologia” on syytä sijoittaa.
Vuonna 2015 valitussa eduskunnassa on viisi uskonnollisessa merkityksessään lestadiolaistaustaista kansanedustajaa, joista kaksi kuuluu rauhansanalaisuuteen ja kolme SRK-vanhoillisuuteen. Edustajista neljä kuuluu poliittiseen keskustaan ja yksi kristillisdemokraatteihin. Juha Sipilän lisäksi politiikan näkyvissä asemissa ovat viime vuosina olleet Oulun vaalipiiristä valittu Mari Kiviniemen hallituksen ministerinä (2010–2011) vaikuttanut Tapani Tölli sekä kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja, Rauhan Sanan ruotsinkieliseen siipeen lukeutuva Vaasan vaalipiirin kansanedustaja Peter Östman".---

http://www.perustalehti.fi/2016/05/lestadiolaisuus-muuttuvan-ajan-paineissa/

[Pirska]

Minä pidän huonona asiana sitä, että kirkollisvaaleissa on valitsijayhdistyksiä. Siinä nimittäin käy monesti niin, että varajäseneksi jää semmoinen, joka saa enemmän ääniä kuin toisen valitsijayhdistyksen varsinainen jäsen. Osa valtuutetuista voi olla hyvinkin passiivisia seurakunnassa ja olenpa nähnyt semmoistakin, että kokouskutsu avataan kuorestaan vasta kokouksen jo alettua. Päivämäärä ja kellonaikahan on tiedossa jo entuudestaan.

Tuntuu, että osalle porukkaa on tärkeintä tulla nauttimaan pöydän antimista ja jos työntekijöistä äänestetään, niin pidetään huoli, että ei ainakaan määrätyn herätysliikkeen edustajaa valita olipa hänen taitonsa millainen tahansa. Toki jälkimmäisessä on puolensa, mutta sittenkin tuntuu, että äänestys menee enemmän yhtä vastaan kuin toisen puolesta.

Sanotaan myös, että toisilla kirkon luottamuselimissä toimiminen tähtää ponnistuslautana kunnallispolitiikkaan. Kun on tunnettu nimi, niin on helpompaa päästä läpi.

Jos minä saisin päättää, niin pienentäisin kokouspalkkiota semmoiselta edustajalta, joka ei tee yhtään mitään valmistelutyötä ennen kokousta.

[Pena]

Minä pidän huonona asiana sitä, että kirkollisvaaleissa on valitsijayhdistyksiä.

Tämä varmaan riippuu seurakunnan tilanteesta. Jos on joku mielipiteitä jakava kysymys, jota tullaan käsittelemään valtuustossa, seurakuntalaisen etu on tietää, minkä kannan eri valitsijayhdistykset siihen ottavat. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että yhdistysten tulisi esittää joku vaaliohjelma yhdistyksen nimen lisäksi.

[seppos]

Meillä on aika erikoinen tilanne, kun on vain kolme vaalilittoa vasemmisto, vihreät ja muut. Luottamustehtävien jaossa käytetään kyllä tarkempaa haravaa vaaliliiton sisällä eli puoluepohjaista.

Kirkkovaaltuston ensimmäisessä kokouksessa, joka on epävirallinen kokoontuminen, kerrotaan kaikille isolla äänellä, että nyt vaalien jälkeen olemme kaikki samalla puolella eli kirkon puolella. Se toimii yllättävän hyvin. Kirkkoneuvostossa ei puoluekanta pahemmin näy ja kaikki ovat aktiivisia seurakuntaihmisiä taustayhteisöstä riippumatta. Tämä helpottaa toimintaa todella paljon. Puoluekannalla kukkoilu ei ole asialle eduksi, mutta monipuolinen edustus on.

Tässä on Pirskan toivomus melkei toteutuneena. Tosin silloin vasemmiston (demarit ja yksi vasemmistoliittolainen) edustajista yksi oli körtti. Tämä systeemi johti vilpilliseen taktikointiin, ei muka saatu tarpeeksi ehdokkaita, jotta saadaan äänet keskitettyä. Tämä vika on erityisesti KD:n ongelma, joka ei osaa koskaan meillä pelata rehellisesti.

[Pirska]

Tässä on Pirskan toivomus melkei toteutuneena. Tosin silloin vasemmiston (demarit ja yksi vasemmistoliittolainen) edustajista yksi oli körtti. Tämä systeemi johti vilpilliseen taktikointiin, ei muka saatu tarpeeksi ehdokkaita, jotta saadaan äänet keskitettyä. Tämä vika on erityisesti KD:n ongelma, joka ei osaa koskaan meillä pelata rehellisesti.

Melkein? Siinä on tasan kaksi vaaliliittoa liikaa.

[myyrä]

Melkein? Siinä on tasan kaksi vaaliliittoa liikaa.

Muut ja vihreät 😃

[Viisveisaaja]

Mun mielestä pappien tulisi tehdä pari kuperkeikkaa joka messun aikana.

Mutta ei politikoida !!