Minulla on teoria tuon syistä, jätän sen tänne teidän arvosteltavaksenne.
Tämä johtuu siitä, että joillakuilla on ollut huonoja kokemuksia helluntalaisuudesta, viidesläisyydestä tai joistain "karsimaattisista" piireistä. Siellä on korostettu tuota henkilökohtaisuutta. Siellä on ollut myös paljon seikkoja, jotka on tuntuneet pahalta. Viittaus henkilökohtaiseen uskoon vie ajatukset ed. mainitsemiin piireihin ja siellä olleisiin pahalta tuntuviin asioihin ja näin sanapari "henkilökohtainen usko" saa noiden pahoita tuntuvien asioiden tuomana negatiivisen särön.
Eli loppujen lopuksi kuitenkaan "henkilökohtainen usko Kristukseen" ei olekaan se pahalta tuntuva asia, vaan ne muut asiat, jotka ed. mainituissa piireissä ovat menneinä aikoina esiintyneet.
Älkäämme heittäkö lasta pois pesuveden mukana.
Äh, ei se ainakaan minulla tuota ole, sillä en ole sillä lailla ollut missään piireissä.
Se sana "henkilökohtainen" siinä vain on niin turha. Mitä olennaista informaatiota se antaa, sellaista mitä pelkkä usko ilman henkilökohtaista jo ei kertoisi?
Jos se viittaa siihen, että pitäisi tehdä jokin uskonratkaisu tms., niin siihenhän en usko ollenkaan. Ei ihminen voi päättää mihin uskoo; se ei ole uskoa vaan uskottelua. Jos jotain uskoa on niin se annetaan, ei sitä voi ottaa tai päättää että nytpä rupean uskomaan.
Eli mikä se lapsi tässä nyt olisi? Mitä menetetään jos henkilökohtaista ei korosteta?
(Toisekseen ehkä noin aatehistoriallisesta perspektiivistä koko henkilökohtaisuus tuntuu liittyvän siihen yksilökeskeisyyteen, joka vähitellen on yleistynyt ja yleistynyt. Enhän minä tietenkään muita aikoja ole elänyt sanoakseni, oltiinko silloin oikeasti jotenkin vähemmän yksilöitä. Onko kysymyksessä sitten vääristymä vai se että ajan myötä asia ymmärretään yhä paremmin, siihen en ota kantaa.)
