Vietin pari vuotta Lärkkullan folkhögskolanissa (kun en vuodessa saanut teoriatenttejä läpi) ja minua miellyttivät Taizé-aamuhartaudet.
Ensin laulettiin 1 laulu, ensin 1- ja sitten neliäänisenä, kun siellä oli laulajia. Mielestäni ne eivät siihenastiseen laulamukseen olleet parempia, mutta eivät huonompiakaan. Tietty pidin siitä äänissä laulamisesta.
Sitten joku luki jonkin sen viikon teksteistä (tulevan pyhän, kolme riitti kun ma oli vararehtorin vuoro ja ke oli viikkomessu) jonka jälkeen oli lyhyt mietiskelyhiljaisuus, se päätettiin Isä Meidän - rukoukseen, jota seurasi toinen laulu vast. tavalla.
Pidin niistä suuresti. Oleellista itselleni oli, että aloin miettiä, mistäs yhteydestä tämä pätkä olikaan, etsin kirjastosta Bibelnin, joka sai minut ensin katsomaan mistä - sitten lukemaan koko Roomalaiskirjeen vuosien jälkeen, sitten johdonmukaisuuden nimissä UT:n alusta. Ja hyvin syvästi suremaan kun ajattelin etteihän tämä minulle kuulu nyt enää - heitin lapsen pesuveden mukana, kun ns menin uskosta - kun eihän sitä pestyä sikaa voi uudestaan kuurata. Niin muistin entisistä opetuksistani (minähän en ollut "pysynyt uskossa"). Ja, voi itku, nyt se kristinusko olikin muuta, kuin uskoontulo, todistaminen, traktaattinippu, viimeisten aikojen tunnusmerkit ja uskovien ylöstempaaminen. Lopulta olin niin pahalla mielellä, että tilasin audienssin rehtorille, hän oli tämä svanskatalande pappi joka opetti minulle - sanoisin - rippikoulun uudestaan.
Vararehtori joka ei näistä pitänyt, selitti aina sitä tekstiä jotta hengästyi. Ainut mitä niistä muistan oli, että piti mennä pyytämään, saataisiinko lyhyempi sananselitys, kun siitä on ponkaistava säveltapailutunnille. Opettaja suuttuu, kun kesken tuleminen häiritsee sellaista tuntia pahasti kyllä. Minä ja Niall Chorell oltiin aina myöhässä.
Toinen arvokas oli oppia, kuinka tuollainen teksti elää mielessä, enkä nyt tarkoita tunteikasta kuvittelua. Jokin aihe jää ja saattaa näennäisesti unohtuakin, kunnes palaa mieleen, ja saa ihmisen toteamaan kaikkia seikkoja, vaikka, minä toimin näemmä tätä neuvoa vastaan aina! Ja kun siinä pysyttelee vaiti, se toisinaan on parempaa, kuin ihmisten joskus kömpelö selittäminen. Dosentti
Tunnustuskirkon pappisseminaarissa Finkenwaldessa piti sitä aamuohjalmaan kuuluvana; heti kun oli vuode sijattu ja hampaat harjattu puoli tuntia tällaista, ja selitti, että tuleville papeille on hyväksi siten aloittaa valmistautuminen saarnan valmisteluun.
Siten olen muuten todennut, että Pirskan tänne toimittamien Kirkkokalenterin tekstien lukeminen - muutkin kyllä - on aina arvokasta mutta ehdottomasti pyhän aattona, silloin jokainen teksti on messussa tuttu, se jää mieleen! Ennen tapahtui aina näin: Minun ei jääneet tekstit kertalukemisella mieleeni, vaikka olisi ollut miten väkevä saarna.
Siitä pitäen olen mietiskellyt ymmärtämisen ja selittämisen välistä eroa paljon.
Se ei riittäisi minulle, itse tarvitsen ymmärrystä muttei sitä ihan selityksittä ja opetuksitta nyhjäistä. Mutta autiosaarelle ottaisin Raamatun itsensä, en selitysteossarjaa.
Messu eli Väckomässa keskiviikkoaamuisin oli kyllä ihan tavallinen, samanlaisia vietetään arki-illan ehtoollisina / arki-illan messuina aiuka useasssa seurakunnassa.