Vanha testamentti sisältää monia osia, jotka ovat ongelmallisia kristillisen teologian kannalta. Yksi vaikeimmista on
Saarnaajan kirja. Perinteisesti sitä on pidetty kuningas Salomon eläkepäivien ”tunnustuksina” (vrt. myöhemmin laadittu päällekirjoitus,
Saarn. 1:1), ja ainakin osittain sen pääsy Raamatun kaanoniin johtuu tästä oletuksesta. Tosiasiassa se lienee laadittu vasta vuoden 200 eKr. tienoilla.
Kirjoittajan voi olettaa olleen ammattimainen viisauden opettaja (
12:9-10) – tähän saattaa viitata myös kirjoittajan nimi
Qohelet, jossa on takana heprean kansankokousta tai seurakuntaa tarkoittava sanajuuri
qhl. Saarnaajan opetuksia on kevyellä kädellä toimitettu ja vähän lievennetty (ainakin jakeita
1:1 ja
12:9-14 pidetään myöhempinä, samoin hurskaita pikku lisäyksiä siellä täällä), mutta kokonaisuutena kirjan runkoa voidaan pitää yhtenäisenä yhden ihmisen luomuksena.
Virittelen keskustelua aiheesta, sillä olen itse kirjaa lukiessani turhautunut ja suorastaan masentunut. Tutustuin tänään aiheesta käytyyn suomalaiseen teologiseen keskusteluun, josta löysin tarttumapintaa omille ongelmilleni ko. kirjan ääressä. Esittelen ensin tätä keskustelua ja sitten omia ajatuksiani.
Suomessa Saarnaaja nousi hetkeksi teologiseen keskusteluun 70-80 –lukujen taitteessa, kun piispa
Aarre Lauha julkaisi kirjan kommentaarin kansainvälisesti arvostetussa kommentaarisarjassa (Kohelet. Biblischer Kommentar, Altes Testament 19. Neukirchener Verlag, Neukirchen-Vluyn 1978.). Tätä seurasi professori
Heikki Räisäsen lyhyt artikkeli ”Mietteitä Saarnaajan kirjan äärellä” (Teologinen aikakauskirja 85:4 (1980), 313-321.), jossa hän esitteli Lauhan teologisia tulkintoja Saarnaajasta ja esitti omiaan.
”Saarnaajan päätavoitteena on osoittaa, että Israelin vallitseva elämänkäsitys rakentuu pettäville perusteille.” (Räisänen, s. 315) Koska hurskaan ei aina käy hyvin eikä paha aina saa palkkaansa, hän päätyy siihen että ”kaikki on turhuutta”. Lauha esitti, että Saarnaaja on katkeroitunut ja perimmäinen syy siihen on hänen jumalakuvansa. Saarnaajalle Jumala ei ole mitään, minkä kanssa voisi olla persoonallisessa suhteessa. Hän tietää vain, että Jumala on kylmä ja etäinen despootti jonka luomistyötä ja muita tekoja ei voi kuin ihmetellä. Toisin kuin
Job, joka löytää kärsimyksen ongelmaan lohtua persoonallisesta jumalasuhteesta, siis uskosta, Saarnaaja jää filosofis-maailmankatsomukselliselle tasolle. Ainoa mitä Saarnaajalla on tarjota maailmankuvan rakennukseksi, on ihmisen pienistä iloista nauttiminen (
5:17,
9:9).
Räisänen haluaa kuitenkin kuulla Saarnaajan äänessä haikeaa melankoliaa katkeran nihilismin sijaan. Räisänen arvelee, että Saarnaaja on elämänkokemustensa myötä joutunut tarkistamaan asenteitaan ja myös jumalakuvaansa. Saarnaaja ei ole katkera epäraamatullisen jumalakuvansa
takia,
vaan hänen käsityksensä Jumalasta etäisenä ja piittaamattomana
johtuu hänen elämänkokemuksestaan. Elämän realiteettien myöntäminen on siis johtanut kyseenalaistamattoman jumalakuvan murtumiseen – ikään kuin lapsenusko olisi mennyt.
Räisäsen mielestä kristikunta, odotettuaan turhaan kaksituhatta vuotta Jeesuksen paluuta, on samanlaisessa tilanteessa kuin Saarnaaja aikanaan. Meidän on enää vaikea ymmärtää Uutta testamenttia, koska sen ratkaisut vaikkapa hurskaan kokemaan kärsimykseen perustuvan pikaisen lopun odotukseen.
”Olisi väärin selittää tällaisen ’illuusioiden menetyksen’ johtuvan suoraviivaisesti väärästä jumalakuvasta, epäuskoisesta filosofiasta tms. Luulen, että meitä on aika monta, jotka ajattelemme jotenkin näin: ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että asiat todella olisivat niin kuin hurskaat perinnäisesti uskovat. Elämässä vain on tullut vastaan niin paljon asioita, kokemuksia ja havaintoja, jotka painavat vaakaa toiseen suuntaan. ... ’Nuoruuden ihanteiden’ haihtuminen ei kuitenkaan merkitse katastrofia. Jos elämä on kenties riistänyt meiltä taivaan, se on samalla vapauttanut meidät helvetistä.” (s. 320)
Lauha vastasi Räisäsen huomioihin (”Saarnaajan kirjan tulkinnasta”. Teologinen aikakauskirja 86:1 (1981), 48-51.) toteamalla että heidän tulkinnoissaan on ”mentaliteettiluonteinen” ja teologinen ero. Lauha korosti sitä että perimmäisiä ongelmia eli epäoikeudenmukaisuutta ja elämän katoavaisuutta pohtiessaan Saarnaaja kulkeutuu lohduttomuuteen ja katkeruuteen (esimerkkejä
2:17,
20,
3:19,
4:2 ym.). Valoisimmissakin lausumissaan Saarnaaja on ”lohduton pessimisti”.
”’Pienet ilot’ ovat vain puudutuskeino sitä varten, että ihmisellä olisi jotakin, mikä auttaisi unohtamaan ratkaisemattomat arvoitukset ja kestämään elämän turhuuden (5:19). Voi olla mentaliteettikysymys, että minä en tällaisesta asenteesta löydä tulevaisuuden ja toivon näköaloja.” (s. 49)
Teologinen tulkintaero on Lauhan mielestä kysymyksessä
nihilistisen elämänasenteen ja
persoonallisen jumalasuhteen puuttumisen syy-seuraus –suhteesta. Lauhan mielestä vertailu Jobiin valaisee asiaa ratkaisevalla tavalla. Molemmat lähtevät samasta tilanteesta: ”lapsenusko” murtuu, kun havaitaan ettei hurskaalle aina käykään hyvin. Mutta
”Job tarrautuu kiinni Jumalaan – kapinoiden, syyttäen, syntymäänsä kiroten, mutta hän ei hellitä. Saarnaajan Jumala-suhde ei tunne tällaista asennetta, jossa kaiken pimeyden uhallakin jäädään huutamaan käsittämättömän Jumalan puoleen. ... Persoonallinen usko kykenee viemään ihmisen läpi vastaamattomien kysymysten ja kiduttavien epäilysten, eikä kysymyksessä ole sacrificium intellectus [lat.
järjen uhraaminen]
: eihän probleemeja tapeta, mutta nekään eivät vuorostaan tapa uskoa. Juuri sinä-minä –suhdetta jään kaipaamaan Saarnaajalta. Hän ei koskaan rukoile, ei kiitä, ei ylistä, ei riitele, ei syytä. ... Tässä elävän Jumala-todellisuuden puuttumisessa rohkenen nähdä syyn Saarnaajan elämänkatsomukselliseen umpikujaan.” (s. 50)
Tähän keskusteluun pohjautuen esittäisin että tulkintavaihtoehtoja on kolme.
1. Ensimmäinen jako näiden tulkintavaihtoehtojen välillä tehdään sen mukaan, millaisena Saarnaajan todellista elämänasennetta pidetään. Juutalaisuuden ja kristinuskon historiassa hänen ajatteluaan on koetettu monin tavoin valkopestä. Nihilismi on vain ironiaa, tai elämänkielteiset lausumat on sitaatteja oletetuilta keskustelukumppaneilta. Tosiasiassa Saarnaaja siis vain korostaisi maallisten asioiden merkityksettömyyttä. On jopa esitetty, että hän odottaisi hurskaan palkkion, ”hyödyn” (vrt. esim.
1:3,
2:22,
3:9 ym.) odottavan vasta kuoleman jälkeen!
2. ”Negatiiviset” tulkintavaihtoehdot ottavat Saarnaajan pessimismin todesta, mutta eroavat siten, että ”negatiivis-positiivinen” tulkinta pitää kirjaa hyvänä takaporttina agnostiselle asenteelle. Koska jokainen joskus tulee samoihin tuntemuksiin kuin Saarnaaja, voi myös lapsenuskonsa menettänyt löytää hänen kauttaan jotain tarttumapintaa Raamatusta. Tässä tulkinnassa Saarnaaja nousee usein VT:n, jopa koko Raamatun keskukseen (ei tosin Räisäsellä, joka muuten on lähellä tätä tulkintaa).
3. Itse edustan ”negatiivis-negatiivista” tulkintaa jokseenkin Lauhan edellä kuvatulla tavalla. Saarnaaja on maailmantuskaansa purkava nihilistinen filosofi, jolla ei ole minkäänlaista persoonallista jumalasuhdetta. Kirjan teologinen mielekkyys (sen muutamia viisaita elämänohjeita lukuunottamatta) perustuu täysin siihen, että se toimii antiteesinä UT:lle. Elämän mielekkyys ei löydy elämän rikkinäisyyttä hautomalla, vaan ainoastaan luottamuksessa elämän Luojaan ja häneen, joka on lunastanut synniltä.
