Onko siinä, että olisi keskiarvoinen jotain tavoittelemisen arvoista? Olkaamme siis erilaisia.
Kun olin nuori, minusta tuntui, että olen erilainen, kuin muut ja vähän siitä taisin kärsiäkin.
Toisaalta, tod.näk. sattaa olla, että näytin ja käyttäydyin sen verran samanlaisesti, että ehkäpä suurimmalta osalta aikaa näytin kuitenkin samanlaiselta.
Kun sitten nuoruusvaihe on nyt onnellisesti ohi, nykyään nautin siitä, että olen erilainen monelta osin.
Enään ei tarvitse peitellä erilaisuuttaan: varttuneempi väki ei ole niin turhan tarkkaa, kuin nuoremmat - uskaltavat itsekin olla enemmän erilaisia, eivätkä samalla tapaa tavoittele samanlaisuutta, kuin nuoret tavoittelevat.
Kerran vaimoni tokaisi minulle, että "olisi mukava, jos minulla olisi sellainen tavallinen mies".
Toki perustelin hänelle heti, minkä takia on parempi, että hänellä ei ole tavallista miestä, vaan erilainen mies.
Perusteluni ilmeisesti meni jotenkin kuitenkin läpi - tai, sitten, vaimoni ei vain halunnut argumentoida asiasta kanssani.
Yritän kyllä panostaa siihen, että vaimoni olisi tyytyväinen - ja niin varmaan tavallinenkin mies tekee.
