Oikeastaan totean itse aina unohtavani että psykiatria pidetään yhä herjauksena. Kun oli itse pitkään analyysissa ja kaikki kaveritkin oli eli juttu meni tyylillä sopisko sulle vaihtaa tuntia mun kanssani, kun meitä osui vielä samalle kuusi suurimmillaan, ei enää näe kuin tämäntapaisen ongelman:
Kun masennus on niin yleistä kuin se on, että joka neljännellä on kerran eläissään, minimi, yksi, minimi, keskivaikea masennus, ja valtaosahan ei tule julki, menee kuin kaksi tonttia sekaisin ihmisen mielessä, henkinen ja hengellinen.
Enää ei näe itseään kuin tuhoon tuomittuna ja predestinoituna "vihan astiana".
Tällöin on hyvä tutkia itseään, mutta katsoa hieman millaisen Jumalan edessä. Ei se niin helppoa ole, en kai siitä muuten kirjoittaisi.
Jos Jumala säilyy syntilaskurina, jolloin ihminen on viimein kuin Job, ei saa rauhaa sylkeään niellä, kysyisin vakavasti ja rehellisesti, sekotanko nämä kaksi todellisuutta, omani ja Jumalan.
tiedän että ihmiset eivät saa apua terapiostaan jotkut siis.
Minulla on tästäkin kysymyksiä, mutta toivoisin että erittäin rennoin ottein sallittaisiin itselle tämäkin osa ihmisyyttä. Aina ahdistus ei ole Jumalasta.
Ennen muuta mietin erotetaanko syyllisyys ja syyllisyydentunto kelvollisesti. Syyllisyydentunto ei aina ole suhteessa ajatuksiin sanoihin ja töihin. Eikä aina Jumalasta. Tai miten lienee. Djupt personligt-Nouwen kärvisteli vuoden syvässä depressiossa, mutta tapasi päivittäin psykiatrinsa ja sielunhoitajansa. Eikä hän siitä rikastunut.
Ja mietin kuinka moneen umpisolmuun tämänkin tekstin voi halutessaan saada.