kirkko vuotaa

[öppiäinen]

Toisaalta ei kirkossakaan mitään ihmeidentekijöitä olla (vaikka ehkä pitäisi), edes yksinäisyyden suhteen. Kaltaistani nirsoa yksinäistä ei ehkä auta, jos kutsutaan kahvipöytään, pyydetään esittäytymään, kerrotaan ehkä jotain (pintapuolista) omasta elämästä. Millainen huomioonottaminen lievittäisi sinun yksinäisyyttäsi?

Luterilaiset usein tuntuvat kuin ajattelevan, että ei usko muuta elämässä mitään, että usko on vain ihmisen ja Jumalan välinen yksityisasia. Seurakunnassakin riittää, että käyttäydytään muodollisen ystävällisesti kaikkia kohtaan (paitsi kun paremmin ruvetaan tuntemaan, silloin ei aina tarvitse enää jaksaa yrittää edes ystävällistä.)  Enemmän olen katolisilta kirjoittajilta löytänyt ajatusta, että jotain voisi vähitellen muuttuakin, jonkinmoisen oivalluksen, avautumisen ja antautumisen kautta. Vaikkapa siinä, miten kohtaa toiset ihmiset, ne yksinäisetkin. (Se on sitten varmaan eri asia, toteutuvatko nuo ajatukset elämässä heilläkään.)

[Pirska]

Ihan totta. Jos umpiyksinäinen tuntisi jonkun, jo(n)ka veisi kirkkkoon, hän ei olisi umpiyksinäinen. Kaikki yksinäiset eivät sitä paitsi halua mennä kirkkoon. Olisi kerrassaan kauheaa viedä väkisin.
Liikuntakyvytöntä voi olla hyvin vaikea viedä minnekään, ainakaan yhden yksinäisen voimin. Jotkut ovat kirjaimellisesti vuoteenomia.

Voihan näistä sanailla kepeästi ja antaa hyviä neuvoja. Yksinäisyys on kuitenkin yksinäisyyyttä. Sitä ettei ole ketään. Sitä ettei kukaan edes tiedä, että yksinäinen on yksinäinen.

Ei tuo sinunkaan aiempi kommenttisi kovin rakentava ollut. Olen vienyt useammankin kerran yksinäistä liikuntakyvytöntä kirkkoon. Invataksin kuljettaja auttaa, samoin toiset kirkkoon menijät.

 Jos joku ei halua mennä kirkkoon, niin ei tietenkään häntä väkisin sinne viedä. Ellei hän halua halua kokoontua muiden kanssa, niin ei sitten. Sehän on ihan oma valinta. Jos ihminen on täysin liikuntakyvytön, niin kyllä hänellä silloin joku ihminen on lähellä. Jos hän kykenee liikkumaan eikä mene muiden luo, niin sekin on oma valinta.

[vn]

Lukuataito? Mihin julistusta tarvitaan nykyään maissa, joissa ihmiset osaavat lukea? Jokainen tulkitsija on vain yksi tulkitsija, joka tulkisee omalla tavallaan. (Ja niin hemmetin huonoja saarnoja olen kuullut, että toivoisin  joidenkuiden jättäneen tulkisematta ja tyytymään vain lukemaan ääneen kauniisti ja huolella suomennettua Sanaa.)

Olen lukutaitoinen...mutta laiska lukemaan...siksi koen tarvitsevani julistusta, kuuntelemista.
Jos joku julistaa "väärin"...jos minä kuulen "väärin"...niin uskon että Jumala korjaa oikein päin.

[Riitta-mummi]

Toisaalta ei kirkossakaan mitään ihmeidentekijöitä olla (vaikka ehkä pitäisi), edes yksinäisyyden suhteen. Kaltaistani nirsoa yksinäistä ei ehkä auta, jos kutsutaan kahvipöytään, pyydetään esittäytymään, kerrotaan ehkä jotain (pintapuolista) omasta elämästä. Millainen huomioonottaminen lievittäisi sinun yksinäisyyttäsi?

Luterilaiset usein tuntuvat kuin ajattelevan, että ei usko muuta elämässä mitään, että usko on vain ihmisen ja Jumalan välinen yksityisasia. Seurakunnassakin riittää, että käyttäydytään muodollisen ystävällisesti kaikkia kohtaan (paitsi kun paremmin ruvetaan tuntemaan, silloin ei aina tarvitse enää jaksaa yrittää edes ystävällistä.)  Enemmän olen katolisilta kirjoittajilta löytänyt ajatusta, että jotain voisi vähitellen muuttuakin, jonkinmoisen oivalluksen, avautumisen ja antautumisen kautta. Vaikkapa siinä, miten kohtaa toiset ihmiset, ne yksinäisetkin. (Se on sitten varmaan eri asia, toteutuvatko nuo ajatukset elämässä heilläkään.)

Kiinnostaisi kuulla miten toivoisit kuvailemiasi "nirsoja yksinäisiä " kirkossa kohdattavan.  Olen joskus tavannut hyvin torjuvasti suhtautuvan henkilön kun olen lähimmäisenrakkaudella  yrittänyt ottaa huomioon "nurkassa istujan".

Jos tullaan kirkkoon toivossa että siellä löytyisi yhteys johonkuhun, kuuluisi hiukan raottaa omaa oveakin. Mistä siis aloittaa ?

ystävyydellä, Riitta

[vn]

Pitäisikö etsiä yhdistäviä asioita (ei erottavia) rakkaudellisessa ilmapiirissä (ei vihamielisinä, tutkivina,
arvostelevina toisiamme kyräillen).
Olkoon asia ja ihmisten kokoontuminen mikä tahansa, aina löytyy arvosteltavaa, aiheita nurjaan asenteeseen.
Mistä löydetään yhteys, ilo, kiitollisuus, lähimmäisenrakkaus, toisen huomioiminen?

[vn]

Unohdin sanoa paljonkin...
mutta ainakin se tuli vielä mieleen...itseämme mahdollisesti (?) voimme muuttaa, mutta emme toisiamme.

[Riitta-mummi]

Kiinnostaisi kuulla miten toivoisit kuvailemiasi "nirsoja yksinäisiä " kirkossa kohdattavan.  Olen joskus tavannut hyvin torjuvasti suhtautuvan henkilön kun olen lähimmäisenrakkaudella  yrittänyt ottaa huomioon "nurkassa istujan".

Jos tullaan kirkkoon toivossa että siellä löytyisi yhteys johonkuhun, kuuluisi hiukan raottaa omaa oveakin. Mistä siis aloittaa ?

ystävyydellä, Riitta

Tarkoitin kysyä lähinnä öppiäiseltä , ja myös Liinalta.
R

[öppiäinen]

Kiinnostaisi kuulla miten toivoisit kuvailemiasi "nirsoja yksinäisiä " kirkossa kohdattavan. 

Kun luonnehdin itseäni nirsoksi yksinäiseksi, tarkoitin oikeastaan sanoa, että tavallaan hyväksyn yksin olemiseni, en (ainakaan aina) syytä tilanteesta muita. Tai että on ilman muuta selvää, ettei kenellä tahansa seurakuntalaisella ole mitään velvollisuutta osata yksin oloani lievittää. Ja oikeastaan kysyin Liinalta, mitä hän sitten haluaisi.

Messussa minulle riittää saada olla yksin. Tai ehkä olisin mielelläni yhdessä hiljaa. Hiljaisia hetkiä ei normaaliin kaavaan juuri mahdu, ehkä juuri sen julistamisen takia.

Muuten - no, olisihan se mukava, jos löytyisi muutamia rehellisiä ja avoimia ihmisiä, jotka kykenevät jotenkin siitä omasta uskonelämästään sanallisesti kertomaan, ja mielellään siten että keskusteluyhteys säilyy pitkän aikaa, ja niin että samoihin asioihin voidaan palata yhä uudelleen. Korostan että ei tarvitse olla mitään seurakunnan palkkatyöläisiä näiden, mutta jonkinasteinen teologinen oppineisuus ei olisi haitaksikaan. Tämä on jo niin paljon toivottu, etten moista voi vaatia. Ja nirsous sitä, että varmaan useimpien kanssa tuo nyt vain ei onnistu.

Ehkä toivoisin, että minut kohdataan pakanana, olettamatta, että jotakin ymmärrän.

Mitä se on sitten se "kirkossa kohtaaminen". Voi olla, että useimmat työkaverinikin kirkkoon kuuluvat - onko se sitten "kirkossa kohtaamista", miten toisiamme työpaikalla kohtelemme?

[Riitta-mummi]

Monille yksinäisyys on oma valinta. Minuakaan se ei vaivaa jos saan olla omissa oloissani.

Yllätit , kun rohkenit sanoa että voisit kuunnella puhetta omakohtaisesta uskosta ja sen vaiheista. Juuri sitä luulen monien pelkäävän.
Silloin jos kohtaaminen alkaa noin avoimelta pohjalta se voi onnistua hyvinkin. Siis sellainen sisaruus tai veljeys joka ei ripustaudu, mutta ei hylkääkään.
Kiitos vastauksesta, oli mielenkiintoista kuulla sinusta.

Riitta

[Salis]

Koska kirkko vuotaa, tarvitsisiko se uuden uskonpuhdistuksen? Tarkoitan siis sitä, että tuomitsemisen sijaan julistettaisiin rakkauden sanomaa.

[vn]

Ehkä ei uutta uskonpuhdistusta, vaan meidän jokaisen seurakuntalaisen uudistumista.

[seppos]

Koska kirkko vuotaa, tarvitsisiko se uuden uskonpuhdistuksen? Tarkoitan siis sitä, että tuomitsemisen sijaan julistettaisiin rakkauden sanomaa.

Tätä tarvittaisiin

[Pirska]

Kuka siellä tuomitsee?

[mt]

Kontaktinotto erilaisissa hartaustilaisuuksissa, kuten seuroissa ja jumalanpalveluksissa, on kyllä vaikea asia. Vaatii erityistä herkkyyttä aistia, toivooko ensikertalainen toiselta aloitteellisutta vai haluaako hän olla rauhassa, riittääkö esim. yhteiseen veisuuseen osallistuminen seurakuntayhteyden konkreettiseksi ilmentymäksi. Olen itsekin joskus ollut ihan tyytyväinen, kun olen saanut istua takarivissä itsekseni ja häippäistä omia aikojani. Sellaiseen paikkaan on helppo tulla toistamiseen. Mutta yhtä lailla on joskus ollut mukavaa, kun on joutunut ilman omaa aktiivisuuttaan puheisiin jonkun puheliaan kanssa.

Konkreettinen tekemällä osallistuminen saattaisi helpottaa monen erakkoluonteen pääsyä porukkaan.

Minulla ei taida olla tässä suhteessa kovin herkkiä tuntosarvia. Puheliaisuus tuntuu lisääntyvän iän myötä, ja useimmiten saan vastauksenkin jorinaani. En kyllä aina. Yhtenä lauantaiaamuna pari nuorta jätkää ryypiskeli puistossa, ja toinen varoitti säädyttömin sanankääntein minua tulemasta lähemmäs turpiinvetämisen uhalla. Kiitin häntä ystävällisestä toivotuksesta, mutta valitettavasti keskustelu tyrehtyi siihen. Ehkä vastaukseni rikkoi hänen diskurssiyhteisönsä dialogikonventioita, mene tiedä.

Mt

[vn]

Kuoroharrastus on aivan loistava mahdollisuus missä voi luoda yhteyksiä toisiin kanssamatkaajiin.
Ja nimenomaan tuo "tekeminen", mistä mt mainitsit.
Miesporukoita yritetään koota risusavottaan tai muihin talkoohommiin, päälle saunomiset, iltapalat.
Toinen mihin näillä seuduilla miehiä kutsutaan, on vanhainkotien asukkaiden ulkoiluttaminen.
Naisilla ilmeisesti vastaavia "talkoita" on kaikenlaisten kahvitusten järjestämiset, niissä varmasti yhteyttä
ja juttua riittää.