Kun tuo edellinen meni lukkoon, niin voidaanko tehdä tästä se osa 2?
Siis: jos kuvitellaan, että on joku Antti Ateisti, jota ei mikään uskontoihin liittyvä voisi vähempää kiinnostaa. Eräänä päivänä Antti Ateisti kuitenkin saattaisi esimerkiksi kulkea Mannerheimintiellä ja huomata eräässä ikkunassa jonkin lauseen, joka tuntuu kovin puhuttelevalta. Tarkemmin katsottuaan Antti Ateisti huomaa, että lause on Raamatusta. Asia jää mietityttämään Antti Ateistia. (Tässä vaiheessa Jumala on siis johdattanut Antin raamattuikkunalle ja päästänyt sanansa vaikuttamaan Antin sydämessä.) Sunnuntaina Antin kämppää lähellä olevassa kirkossa on jumalanpalvelus. Antille tulee sellainen olo, että siellä voisi olla kiva käydä katsomassa, löytyykö sieltä jotain muutakin näin mukavaa ja rauhoittavaa, kuin tuo ikkunan teksti, vaikka nyt kristinusko pehvasta onkin yms. Toisaalta Antti oli ajatellut menevänsä lauantai-iltana kavereiden kanssa viihteelle, ja siinä tapauksessa hän ei kyllä todellakaan jaksaisi herätä sunnuntaiaamuna aikaisin mihinkään kirkkoon. Saa nähdä, miten Antti päättää. Kyllä se on minusta Antti ihan ite, joka tässä puolensa valitsee...
Sallittanee, että kerron hieman taustastani. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että kaikilla muilla tulisi mennä samoin, tai ylipäätään kenelläkään toisella tai että jollakin pitäisi olla vastaava kokemus. Tärkeintä on se, että tässä ja nyt on uskonsuhde Herraamme Jeesukseen.
Kun joku mainitsi edellä vuoden 1957, niin muistui tämä asia mieleen. Kävin siihen aikaa pelaamassa lentopalloa paikallisen ev.lut seurakunnan kesäkodilla. Sääntöihin kuului vielä silloin, että pelit keskeytettiin iltahartauden ajaksi ja kaikkien tuli osallistua hartauteen ainakin läsnäolollaan.
Joukossa oli ns. uskovia nuoria, jotka eivät pitäneet kynttiläänsä vakan alla. He puhuivat uskonasiasta ja sanoinkin heille aika tylysti uskon "tyrkyttämisestä". Jotenkin kuitenkin vaistosin, että heillä oli jotain sellaista, mitä minulla ei ollut.
Eräänä iltana yksi näistä nuorista kysyi minulta: "Onko sinulla Jumalan rauha?" Vastasin: "Ei ole, mikä se semmoinen on?" Hän kysyi: "Tahdotko saada sen?" Sen pitempään pohtimatta vastasin: "Tahdon". Olisinhan voinut vastata toisinkin. En vielä lainkaan tajunnut, mitä vastaukseni tulisi merkitsemään. Ei minulla ollut mitään erityisempää tunnollani eikä siten mitään synnintuntoa. No, siitä mentiin rukoukseen ja joku nuorista luki minulle synninpäästösanat. Koin tuon tilanteen niin, "etten kokenut mitään". Ei tullut mitään "humahdusta", ei siinä, eikä myöhemminkään.
Menin siitä sitten kotiin kämppääni nukkumaan, mutta uni ei tullut sinä yönä silmään. Minusta taisteltiin, ikäänkuin kaksi väkevää voimaa olisi repinyt minua vastakkaisiin suuntiin. En kuullut korvillani mitään ääntä, kuitenkin sisimmässäni tajusin, että joku "sanoi", että "mitä kaveritkin sanovat". Se toinen "äänetön ääni" oli rauhallinen, lempeä ja kutsuva. Mutta rauhaa en sinä yönä saanut. Aamulla päätin kertoa tapahtuneesta uskoville vanhemmilleni ja siitä kaikki lähti. Se sisäinen repiminen päättyi siihen – ja rauha tuli.
Sitten alkoi tapahtua kummia. Sain kovan halun lukea Raamattua, se puhui juuri minulle. Olin ostanut tanssikengätkin siinä mielessä, että lähden syksyllä tanssikurssille, mutta en muistanut asiaa enää lainkaan. Tuli halu käydä hengellisissä tilaisuuksissa. Jälkeenpäin ajattelen, että se tapahtumasarja merkitsi minulle uudestisyntymistä. Isäntä vaihtui "talossa" ja tuli uudet tavat taloon.
Mutta entä synti, pääsinkö synnistä eroon? En päässyt, olen vain todennut, että olen tehnyt kaikki merkittävimmät syntini uskossaoloaikana. Ennen tätä uskoontuloa en tiettävästi kokenut synnintuntoa, mutta sen jälkeen sitä on ollut "yli tarpeenkin".
Noista ajoista tulee kuluneeksi 54 vuotta ja monta mutkaa on ollut matkassa. En kuinkaan ole voinut pitää sitä "tahdonilmaisuani" minkäänlaisena ansiona. Missähän olisin nyt, jos olisin silloin vastannut kieltävästi?
