Tapakristillisyys vs. elävä kristillisyys (vai mikähän sanonta tähän liittyisi?)
Ehkä ihminen tuntee sisimmässään esim. kirkossa käydessään "mikä häntä siihen ajaa"?
1. se että on saanut syntinsä anteeksi, kokea armon ja pelastuksen, haluaa elää "uutta elämää"
2. se että isovanhemmillakin oli tällainen tapa tai että "tällaisten ihmisten kuuluu niin tehdä"
Tapakr. ja elävä kr. taitavat olla "voimassa samanaikaisesti", tukevat toisiaan.
Ainakin minun on hyvin vaikea saada itseäni liikkeelle mihinkään hyvään ja positiiviseen ellen
pyri muodostamaan siitä tapaa, merkitä kalenteriin, aikatauluttaa.
Joku asia voi lähteä spontaanisti ja yllättäen liikkeelle siten ettei perässä meinaa pysyä,
mutta se on tuiki harvinaista.
Sitten kun tavan muodostumisen (kovan työn tuloksena) "pääsen vauhtiin", saan itseni liikkeelle
niin hyvä homma...on sitten kyse liikunnasta, lukemisesta, kirkossa käynnistä ym. ym.
Jos en "taistele"...pidä tapaa yllä...helposti repsahdan johonkin...."mukavaan velttouteen"
Mutta armon varassa eletään, kiitollisena tästä päivästä, toivosta, uudesta mahdollisuudesta.