Voi Liina, Liinukkainen ! Tuo on juuri sitä miten kirkon tulee toimia. Olen itse saanut kokea saman vuonna 1987, ja puolestani ystävä pyysi minua rukoilemaan hiljakkoin. Kirkoissa nämäkin tapahtuivat.
Siksi tänään ei ollut meidän kirkossa sitä rakkauden henkeä, vaan v i e r a s henki, yhteisöhenki.
Riitta, Riittanen
. Samaa mieltä. Tunnelma oli sangen valoisa -- ja yhteisöllinen. Yhteisöllisyyden ymmärrän niin, että ainakin kaikki paikalla olevat kuuluvat, ainakin sen hetken, yhteisöön.
Kirkonmenojen loputtua päädyin opastamaan uppo-outoa herrasmiestä matkan alkuun, koska hän halusi kävellä kirkosta lähitaajamaan ja oli sanojensa mukaan sekaisin suunnista (ja kysyi minulta, ehkä huono valinta, koska suuntavaistoni ei ole A-luokkaa). Olen huono neuvomaan reittejä sanallisesti, joten saattelin hänet "isolle tielle", josta hän vakuutti löytävänsä perille. (Eikä tässä ole mitään symboliikkaa, arkea vain.)
Yhteisö, joka torjuu, vaikka vain pienin elein, "ulkopuoliset", on minusta heikko ja pelottavakin. Ymmärrän hyvin, että tutut tervehtivät toisiaan eri tavoin kuin vieraita, mutta kaikki pitäisi ainakin toivottaa tervetulleiksi ja hyvästellä ystävällisesti. Ja katsoa vähän päälle.
Ikivanha äitini, muilla mailla, on löytänyt eräästä anglikaanikirkosta hengellisen kodin. Aluksi hän ei tuntenut siellä ketään. Muuan suntio (tai mikä se termi nyt siellä on, toimenkuva vaikutti varsin suntiolliselta) otti suojaansa, ja nyt mummeli on jo kaikkien kaveri, pappien piina kysymyksineen (sukuvika) ja etunenässä tervehtimässä tulokkaita. Rahaa kukaan ei ole pyytänyt eikä kirkkokuntaa kysellyt, eli mistään mummojen huijaaamisesta ei ole kyse.
"Tervetuloa" on hyvä sana. "Hyvää matkaa" on kelpo toivotus. Siunaus ei ole kenellekään pahitteeksi.
(sori pitkä teksti)
