Olen koettanut hahmottaa, mistä kaikesta tässä ketjussa on kysymys, mutta en ole tainnut vielä ihan onnistua. "Kristillisen" kotimaamme pakanoiden herättelystä Jumalan etsintään?
Vaan onko heillä Jumalalle mitään käyttöä?
Vanhemmasta ketjusta joskus bongasin lainauksen:
Henri Nouwen kirjoittaa eräässä kirjassaan: Kristityn tehtävä ei ole kiertää hiki hatussa pelastamassa ihmisiä, sieppaamassa heitä viime hetkessä kadotuksen tieltä, vetämässä heitä oikealle raiteelle. Meidäthän on kaikki lunastettu. ”Se on täytetty”, mitä voisimme siihen lisätä?
Kristitty on kutsuttu auttamaan toisia varmuuteen tästä suuresta ilosanomasta, havainnollistamaan kanssakulkijoille keskellä arkitapahtumia, kuinka meidän ahdistavien oireidemme likaisen verkon takaa on ja voi avautua jotain suurta: Hänen kasvonsa, jonka kuvaksi me olemme luotu.
Onko noin? Jos joku "toinen" on ihan tyytyväinen jo, mihin hän enää mitään suurta ilosanomaa tarvitsee? Minua houkuttaisi ajatella, että tosiaan on niitä terveitä jotka eivät ole parantajaa vailla. (Nouwenia lukiessa aina väliin häiritsee tuo "ahdistavien oireiden likainen verkko" tms. kuva - ikään kuin ei uskaltaisi sanoa suoraan, mikä kaihertaa. Mutta joo, ehkä kaikkea ei tarvitse kertoa, ainakaan kaikille. Eikä tuo tässä olennaista ole.)
Ja sitten ketju siirtyi miettimään sitä, että voi hyvinkin olla liberaalikristittyjä tai sensuuntaisia etsijöitä (eli niitä joilla on nälkä tai jotka kokevat kaipaavansa parantajaa) että mistäs niille repäistäisiin sopivia matalan kynnyksen toimintamuotoja. Ja sitten ihan rönsynä nousi esiin Stinissenin nimi. Joskus nuorempana lukaisin mummoni kirjastosta löytämäni Stinissenin opuksen Kristillinen syvämietiskely, ja nyt kun googlasin Stinissenin, löytyi mm.
Päivi Aikasalon pyhiinvaellus-aiheinen gradu, jonka taidan lukea mutta heitän tähän jo nyt maistiaisiksi yhden lainauksen:
Kristillisissä kirkoissa kysytään, kuinka ihminen, joka ei hallitse perinteistä uskonnollista kieltä eikä tunnista uskonnollisia symboleita, voisi osallistua tai ilmaista uskoaan. Sanat, joita kirkossa puhutaan, ovat käyneet ”voimattomiksi ja käsittämättömiksi” ja siksi Raamatun lukeminen ja liturgia tuottavat nykyihmisille suuria vaikeuksia. Ehkä sanojen ja puheen asemaa korostavassa kirkossa voisi olla toisenlaisiakin tapoja ilmaista omaa uskoa tai kokea pyhyyttä.
Ja sitten tarkastellaan pyhiinvaellusta tämmöisenä toisenlaisena kokemustapana, ja Stinissen hyppää kyytiin ruumiillisuuden korostamistaan. -Aikasalon nimeen kiinnitin huomiota kun joskus olen yhteen kysymykseeni saanut häneltä hyvän vastauksen, sitä tyyliä ettei tarvitse kaikkea ymmärtää heti vaan riittää olla matkalla etsimässä, ja se auttoi silloin. Muutenkin olen näiltä myös katolisuuden puolelta ammentavilta papeiltamme saanut enemmän kuin perinteisestä synti, syyllisyys ja anteeksianto -keskeisestä perusluterilaisesta ajattelusta, joka tuntuu kokonaan ohittavan kysymykseni.
(Tästä viestistä tuli yhtä sekava ja moniaineksinen kuin on koko ketju.)