Tänään taas havahduin huomaamaan itsessäni sellaisen jännän ilmiön, että kun taas kerran hengellistä puhetta/hartautta kuunnellessa ajatukset alkaa harhailla ja uppoutuu omiin ajatuksiinsa, herää yllättäen kuin unesta kun aletaan siteraamaan Raamattua. Mikä siinä on että jotkut sanat peräkkäin havahduttaa ja toiset nukuttaa... se on vähän niinkuin kuulisi puheensorinan keskeltä oman nimensä lausuttavan. Mitään muuta ei kuule, eikä erota.
Mikä on se kyky vangita kuulijansa molemmat korvat (ja niiden välissä olevan alueen) keskittymään puheeseen? Erkki Lemisellä kuulemma oli se taito puhuessaan nuorille. Yksi asia voi olla että tietää mistä puhuu, ja tarkoittaa mitä sanoo. Sanahelinä ja korulauseiden kilinä on hirveintä meteliä mitä voi olla. Yksinkertaisuus, sanojensa takana seisominen, sydämen vakaus, -siinä muutama hyvä lähtökohta puheen pitämiseen. Tietty persoonallinen lämpö ja ihmisläheisyyskään ei ole pahitteeksi.