Tuosta kuvastinjutusta vaan herää kysymys, mitä tarkoittaa, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen? Sitä olen aina ihmetellyt. Missä näkyy tällaisessa raadollisessa ihmisessä Jumalan kuva? Vai miten kysymys pitäisi asettaa?
Dosentti
huomauttaa kirjoittaneensa tästä kokonaisen kirjan. Oikeammin kyseessä oli luentosarja, yksi kolmesta jotka hänn ennätti pitää Beröliinin yliopistossa ennen kuin meni yhdistäömään yhden puheen radioon ja se oli kuulijoitten mielestä huono... keskeyttivät ja soittivat musiikkia päälle... No, sitten peruuttivat dosentuurinsa. Schöpfung und Fall on annettu nimekseen, ja alkukertomuksista puhuu.
Jumalan kuvaa ihmisessä oli vapaus. Du bist frei, frei, frei... eli ei ollut pakko langeta eikä olla lankeamatta. Silloin ihminen vielä oli vapaa ja sitä mitä olikin, "alasti eikä hävennyt". Eikä vielä raadollinen. Mutta lankeamiseen tarvittiin kaksi. Adam yksin ei langennut, mutta Eevan kautta, ja Eeva Adamin kautta. Siinä on kyllä ekklesiologinen paradoksi, sillä hetkeä ennen hän on kuvannut mikä syntyi, kun oli kaksi ihmistä: Kirkko. Jos pääsen taivaaseen, menen ensimmäiseksi kysymään huomasiko hän sen vai kirjoitttiko niin tarkoituksella.
Langenneenakin maailma on Jumalan maailma, miutta me emme voi enää olla yhtä huolettomasti täällä. Mitä tapahtuu jos luopuu kurinalaisuudesta - silloin on miettimättä tarkoin äkkiä turmellut hyvää toisilta. Lisäksi "aika" ei ole ystävämme, se piinaa meitä, se ei riitä mihinkään, ja sama aika toisinaan ei millään kulu, tuntuu että pitkästymme hengiltä. Jumala elää yhä vapaudessa ja ajan ulkopuolella, ja sitä on sitten iankaikkisuus. Allegoriaa, mutta tosi toden tuntuista.
Peilin läpi me näemme kaiken, kuin arvoituksen. Tuon kirjoittamisen aikaiset peilit olivat sellaisia, että ne kyllä heijastivat katsojan kasvoja, mutta myös näkyivät jonkin verran läpi. Siksi se on saksan kielelläkin "durch" einen Spiegel, eli läpi näkyy epäselvästi. Ei oikein erota kuin hahmoja kun katsoo läpi, ja väreistäkään ei saa selvää. Iankaikkisuudessa tuo joka nyt sallii nähdä kuin arvoituksen tavoin, on poissa, ja ihminen näkee kunnolla, erottaa yksityiskohdatkin, on taas vähän kuin lähtöruudussa, mikään ei verhoa meitä, siellä on selvää ja kirkasta, "tunnen täydellisesti, kuten minut itsenikin täydellisesti tunnetaan" (Joku Paavalin kirje).
Se oli hieno, lohdullinen kokonaisuus. Kerran, ja siihen on hurja kaipaus, minultakin on neurologinen sairaus poissa, ja näkyy vain Leena, ja itsekkyydestä vapaa Leena, joka hyvin tietää, että hän on täällä foorumilla suurella riskillä pahoittaa toisten mieli, ja saa joskus itsekin surua, mutta roikkuu vaan. Tietää, että on itsekäs, itsepäinen, tottelematon, sillä hänen vapaudelleen on hyvä Jumala asettanut rajoja, jotka ylittämällä hän tuottaa murhetta, päänsärkyä ylläpidolle ja saa surua, niinkuin tuollaisesta tapaa saada. Rakastaa foorumilaisia, muttei toimi rakkaudellisesti heitä kohtaan. Koska hän ei voi liikkua yhtä vapaasti kuin muut langenneet, se on hänen otettava huomioon. On väärin olla mukana
. koska tiedän riskit nyt. Kirjoitin tänä valvottuna yönä paljon, koska yritän jatkossa totella ja rakastaa teitä kaikkia "teoissa ja totuudessa" . Mutta minä en ikinä unohda teitä. Yritän totella koska siinä on suurin turva kaikille.
