Luen juuri tutkimusta, jossa kuvataan samantyyppisiä keskusteluja. Ne tosin käytiin 1800-luvun puolivälissä Satakunnassa. Paljon on muuttunut, mutta paljon on pysynyt myös samanlaisena.
Samana on pysynyt etenkin se, että kiistakumppaneiden on vaikea ymmärtää toisiaan. Tämä ei ole kummallista, pikemminkin luonnollista, kun ottaa huomioon, että:
1. Ihmiset ovat henkiseltä rakenteeltaan, temperamentiltaan, reagointitavoiltaan jne. erilaisia. Elämänkokemuksetkin vaikuttavat.
2. Ihmiset ovat henkisessä ja hengellisessä kehityksessään eri vaiheissa. Hengellisen kehityksen vaiheisiin voi tutustua lähes kenen tahansa uskonnollisen persoonallisuuden elämäkerrassa. Useimmat voinevat ikäihmisinä todeta, että hengellisyys ei seitsemänkymppisenä ole ihan samanlaista kuin 15-kesäisenä.
3. Hengellisen kehityksen vaiheet ovat erilaisia. Yksi on saanut nuorena ylitsevuotavaisen hernhutilaissävyisen tunnekokemuksen, toinen käynyt jumalanpalveluksessa joka sunnuntai, kolmas on aloittanut pietistisellä kilvoittelulla, neljäs kokenut havahtumisen pitkän penseyden jälkeen keski-iässä, viides astunut eteen telttakokouksessa ja kuudes istunut sitkeästi körttiseuroissa nuoresta pitäen. Ja nämä olivat vain lähtökohtia. Kirkkohistoriasta tunnetaan tapauksia, joissa tunnekylläisyydestä siirrytään pietistiseen ankaruuteen, ankarasta parannuksenteosta evankeliseen vapauteen ja niin edespäin.
4. Ihmiset käyttävät keskustelussa erilaisista traditioista juontuvia käsitteitä. Vaikka sanat ovat samoja, niiden merkitysvivahteet poikkeavat toisistaan.
5. Ihmiset tarkastelevat asioita eri näkökulmista. Siinä missä toinen analysoi asiaa koulutetun systemaatikon työkaluin, toisen näkökulma on sielunhoidollinen. Maallisena (ei suoraan sovellettavana analogiana) esimerkkinä voisi olla tietokoneohjelma, jonka hyvyyttä toinen arvioi ohjelmointi- ja tietoturvateknissen laadun perusteella ja toinen käyttöliittymän kannalta. Kumpikin näkökulma on relevantti, mutta arviot voivat olla aivan erilaiset.
Kun näillä edellytyksillä ryhdytään kylmiltään keskustelemaan, ei ole ihme, että keskustelu polarisoituu, kehittyy keskustelusta väittelyksi, jossa osoitetaan keskustelukumppanin argumentaatiosta heikkoja kohtia tai virheitä.
Tällaisista syistä kirkkojen väliset oppikeskustelut ovat pitkällisiä prosesseja. Niissä kumpikin osapuoli koettaa - näin ainakin toivon - ensin päästä ymmärrykseen toisen osapuolen ajattelutavasta. Vasta sen jälkeen voidaan katsoa, missä asioissa löytyy yhteistä ja millä käsitteillä siitä voidaan yhdessä puhua.
Epäilen, että Suomenkin kirkkohistoriassa monet kiistat rakentuvat enemmän tällaiselle ohipuhumiselle kuin varsinaisille fundamentaalisille erimielisyyksille.
Mt
P. S. Edellä oleva kirjoitus kuvaa asiaintilaa yleisesti eikä siinä viitata tähän sen paremmin kuin muihinkaan Körttifoorumin viestiketjuihin, yksittäisistä kirjoittajista puhumattakaan.