Miten ihminen oikein ottelee armon vastaan? Miksi sitä tossa siionin virressä painotettiin?
Eihän ihminen voi mitään armoa ottaa vastaan, eihän se olisi pelastus armosta vaan teoista jos sitä tarvitsisi alkaa jotenkin ottelemaan vastaan teoilla, kuten muslimit ja jotkut muut uskonnot painottavat.
Mielestäni kristikunnassa on aiheutunut turhia skismoja tästä(kin) asiasta, kun näitä käsitteitä ei ole osattu erottaa toisistaan. Lähtisin siitä, että
pelastukseen ei kukaan voi vaikuttaa, se taattiin Golgatalla ja tuli täysin valmiiksi. Mutta silti se ei takaa
pelastumista itsessään ilman että ihminen joutuu sen kanssa tekemisiin. Moni on joutunut vastaamaan kysymykseen: "Tahdotko pelastua?" Jotkut ovat saaneet uskon muulla tavalla, eikä sitä sovi väheksyä. Pääasia, että uskonsuhde Pelastajaan on olemassa tässä ja nyt.
Vanhasta testamentista löytyy yleensä esikuvat pelastumisemme kannalta merkittävistä asioista. Minua on pitkään kiehtonut kiistakysymys siitä, mikä on ihmisen osuus. Muistaakseni Erkki Leminen (vai oliko se Kalevi Lehtinen?) sanoi, että ihmisen osuus on laittaa vastaan.
Ehkä väkevin opetus VT:ssa tästä on kuvaus 4. Moos. 21. luvussa. Koetin sijoittaa itseni sinne erämaahan ja samalla kuvittelin, miten ihmiset suhtautuivat siihen pelastukseen, jonka Jumala järjesti, kun hän käski Moosesta tekemään vaskikäärmeen ja ripustamaan sen tangon päähän.
Laskin kerran, että erämaassa oli väkeä yhteensä 2-3 miljoonaa, lisäksi oli runsaasti karjaa. Jos joku on käynyt lestadiolaisten Suviseuroissa ja nähnyt alueen laajuuden ja väkimäärän, niin varmaankin on helpompi ymmärtää mittasuhteita. Israelilaisia oli paikalla n. 40-kertainen määrä ja lisäksi karja.
En ole pystynyt paikallistamaan tapahtumia kartalle, mutta oletan sen olleen vuoristoista seutua. Kun tieto vaskikäärmeestä leirissä kiiri, niin siihen suhtauduttiin varmaankin hyvin eri tavoin. Kun mukana oli myös "sekakansaa", niin varmaan oli monia, jotka pitivät vaskikäärmettä vain Mooseksen joutavana höpötyksenä. Kun ajattelemme noin valtavaa väkimäärää, niin vaskikäärmeen näkeminen vaati varovastikin arvioiden monessa tapauksessa usean kilometrin kävelyä. Ihmisen tuli saapua näköetäisyydelle ja katsoa vaskikäärmettä. Se oli pelastumisen edellytys. Pelastus oli siis olemassa ja nähtävänä, tarvittiin vain tämä lähestyminen ja katse.
Näin se ymmärrän olevan tänäänkin. Tarvitaan "mielenliikahdus", vaikka epäileväkin. On kohotettava katse ristiinnaulittuun ja siinä katseessa on se tarvittava uskon määrä. Siinä ymmärretään se, että tämä on tapahtunut "minun edestäni."
