Juuri luin Bonhoefferin tekstiä sielunhoidosta. Kristityt, varsinkin saarnaajat, ajattelevat usein, että heidän pitäisi aina, ollessaan yhdessä toisten ihmisten kanssa, 'tarjota' jotain, ikään kuin se olisi heidän ainoa tapansa palvella. He unohtavat, että kuunteleminen voi olla vielä suurempi palvelus kuin puhuminen. Monet ihmiset kaipaavat korvaa, joka heitä kuuntelisi, ja kristittyjen joukosta on korvaa työläs löytää, koska nämä puhuvat silloinkin, kun heidän pitäisi kuunnella. Olisiko tässä jotain seurapuhujallekin? Muistuu mieleen joitakin mietiskeleviä, kuulostelevia puhujia, jotka ovat herätelleet kuulijansakin kuuntelemaan jotain puheen ohitse: itseään, vierustoverinsa huokausta, Jumalaa...