Sitkeä kysymykseni on, onko minua Jumalalle olemassa.
Ei ole. Näin olen uskonut vuodesta 2000 kun sen --- khra rautalangasta väänsi, ettei mitään johdatusta ole ja että sattuuhan sitä, ei kaikesta voi Jumala parkaa syyttää, miksi Jumalan pitäisi minusta piitata?
. Sitten hän tämä khra keuhkosi miksen minä syytä Jumalaa, ja silläkin kertaa kaikki johtui siitä että olin syntynyt Kotkassa. Kotkassa se kiellettiin, hän kertoi. Kuulinpa ensi kertaa. Körttimies! Ja saarnamies sitte viimmisen päälle.
Se oli erikoinen vaihe elämässäni. Hengellisten kysymysten ja Jumalan osalta oli kuin pallo kartion nokalla - että sanat, nyt sanotut, sen joko pudottavat syliini: Kyllä, Jumala välittää, olet olemassa ja johdatetaankin. Tai päin vastoin.
Hän sai minut vakuuttuneeksi päinvastaisesta.
Tiedän kuinka katkera hän on Kymen vuosistaan. Hän oli juuri silloin nuori pappi, kun ne Langinkosken nuoret vaelsivat suurin päättäväisin parvin julistamaan Elämän Sanaa
Karhulaan.
Vuosi 2000:
Jollekin piti antaa päihin. Jonkun piti kuulla. Jonkun piti kokea itse mitä on kun. Käsitin jopa, mitä on kun tahtoo kostaa.
Mutta tuo oli vaarallinen kosto.
Yritän käsittää että se nyt oli vain yksi vihainen pappi, mutta hetki oli huono. En ole oikein vakavissani uskonut sen jälkeen kristinuskon totuuksiin - tai siis että niitä on. Jumala varmaan on olemassa, ja Bonhoefferista oli apua, sai minut epäilemään
Toivoisin, että pappi ottaisi huomioon tämän: Hyvä, kyseinen henkilö saapuu sieltä missä minua suorastaan kiusattiin. Kaikki mihin uskoin, mitätöitiin.
Saanko minä nyt siitä huolimatta tehdä näin?
Entä jos tuo ei ollut mukana? Pitäisikö ensin kysyä?