Aloituksen artikkeleissa puhutaan vähän eri asioista.
Ensimmäisen artikkelin aviomies joutui valehtelemaan: Myöntämään, että vaimo on oikeassa, vaikka todellisuudessa ajatteli toisin.
Mitä se oikeassa oleminen siis on: Riittääkö, että sattuu olemaan oikeassa? Vai onko se se varmuuden tunne, että olen oikeassa? Vai sitä, että varmuuden tunnossaan pääsee vielä sanomaan, miten asiat ovat? Ettei tarvitse pidätellä sisällään sitä pakahduttavaa varmuutta, että toinen on väärässä?
80-luvulla, kun rahamarkkinoita vapautettiin, arvelin, että siitä ei hyvää seuraa. No ei seurannutkaan: Riehaannutiin uudesta vapaudesta, talous ylikuumeni, ja seurasi lama. Enpä tiedä, olenko onnellinen siitä että olin oikeassa. Parempi jos olisin ollut väärässä eikä vapaus olisikaan johtanut siihen mihin johti. Ja nyt joskus tuntuu, että ympäristöaktivistit ovat onnettomia, kun heidän tuomiopäiväennustuksensa eivät olekaan toteutuneet, ainakaan vielä. Ja moni kristitty puhisee niin kiukkua toisin ajattelevia kristittyjä kohtaan, että varmaan jo mielessään iloitsee siitä kun aikanaan taivaasta sitten näkee noiden vääräoppisten kärventyvän helvetissä.
Olisiko mitenkään mahdollista kristittyjen myöntää, että vaikka olemme totuudenetsinnässämme päätyneet erilaisiin tuloksiin, kysymys kuitenkin myös niillä toisin ajattelevilla on vilpittömästä totuudenetsinnästä? Ei tietoisesta tarkoituksellista Raamatun vääristelystä, ei ennakkoluuloista ja peloista ja vihasta? Ja etsintä jatkuu. (Ja varmasti kaikki lopulta huomaavat joiltakin osin olleensä väärässä.)
Lapsena ja teininä minulle oli tärkeä tietää paljon. Ei siinä mitään jos aidosta ilosta ja mielenkiinnosta lukee tietokirjoja (niinkin tein), mutta kun siihen tuli se pakko että pitää tietää. Että muka olisi noloa olla muistamatta maailman valtioita pääkaupunkeineen tms. yhdentekevää. Vaikka jo vähän hepottaa niin kyllähän tuo edelleen nostaa päätään.
Koetan edelleen ymmärtää, miltä se oikein minussa tuntuu, millä tavoin tuntuu pahalta, kun näkee jonkun tekevän jotakin ihan väärällä tavalla. Jotain ihan vähäpätöistä. Vaikkapa aikuisen ihmisen pyöräilevän niin, että poljin asettuu keskelle jalkapohjaa eikä päkiän kohdalle, tai sauvakävelevän kyynärpäät jäykästi koukussa. (Hah, sainpa sanottua ne!)
Nykyään alkaa olla jo helppo myöntää, että saatan muistaa jotakin väärin, tai että olen nähnyt tai kuullut tai ymmärtänyt ihan väärin. Etenkin tuota muistiani epäilen.
Niinpä olenkin alkanut miettiä kirkosta eroamista. Sillä niin kauan kuin olen jäsen, saatan joutua vannomaan
todistajanvalan, mihin minusta ei ole. En minä voi väittää että se mitä kerron, on totta! Ihan hyvin saatan erehtyä, muistaa väärin, vaikka totta yrittäisinkin puhua. Enkä haluaisi sotkea Jumalaa tähän asiaan, omaan epätäydellisyyteeni.
Raamatussahan valan vannominen kielletään, ja voisin sen soveltaa itseeni sanoin "ymmärrä että olet erehtyväinen".
Uskontunnustus sanoo että pelastukseen vaaditaan oikea oppi, mutta vastoin sitä voisin ajatella, että eikö kristitty voi tuntea olevansa turvassa ja armahdettu siitä huolimatta, että varmaan erehtyy monissa opillisissa kysymyksissä, on ymmärtänyt asiat väärin?
Aihe: Oikeassaoleminen (Luettu 4800 kertaa)