Kalevi Toiviainen: Jukka Malmivaara – Sanan ja miekan mies, Kirjapaja, 1999:
"HERÄNNÄISYYDEN ÄÄNI JA JUKKA MALMIVAARA
Jukka Malmivaara oli kuunnellut liikkeensä ääntä koko ikänsä. Aina Paavo Ruotsalaisen ajoista lähtien herännäisyys oli silti kerran toisensa jälkeen torjunut ajatuksen, että se edustaisi jotakin opillisesti erottuvaa ääntä Suomen luterilaisessa kirkossa. Se vakuutti yhä uudestaan eri julistajien suulla, että se tahtoo olla luterilainen ja uskoa niin kuin kirkossa uskottiin.
Kuitenkaan kysymys herännäisyyden omasta äänestä ei ollut tällä ratkaistu. Helpostikin on todettavissa, että herännäisyydellä on oma taustansa, esiymmärryksensä, josta käsin se mieltää luterilaisen perinnön ja opin. Tähän huomioon ei liity yritys kieltää herännäisyyden uskollisuutta luterilaiselle tunnustukselle, vaan vain se yksinkertainen toteamus, että niin kuin yksityiset ihmiset, niin myös kirkot, hengelliset ryhmät ja liikkeet lähestyvät Raamattua ja tunnustusta omista lähtökohdistaan ja kysymyksistään käsin.
...
Malmivaaran puheenjohtajakaudella päätoimikunta joutui tulkitsemaan, mitä ymmärretään herännäisyyden linjalla. Siihen pakottivat jo uudet tai sellaisina esiintyvät ilmiötkin. Niinpä karismaattinen liike oli saanut joitakin esittämään toivomuksen, että herättäjäjuhlilla järjestettäisiin sielunhoitopalvelua. Päätoimikunta totesi tällöin, että herännäisyys on aina ymmärretty sielunhoidolliseksi liikkeeksi. Jos kuitenkin toimittaisiin ehdotetulla tavalla, se olisi omiaan pikemminkin kaventamaan sielunhoidon mahdollisuuksia tai ainakin antamaan aihetta herännäisyyden sielunhoidon väärinymmärtämiseen. Päätoimikunta viittasi siihen, että Siionin virret ovat rukousta. Syytökset, ettei herättäjäjuhlilla rukoilla, johtuvat väärinkäsityksestä. (H-Y:n päätmk:n ptk 26.10.1978)
Siten päätoimikunta vältti sen vaaran, joka tämäntapaisiin pyyntöihin sisältyy. Jos olisi tehty toisin, olisi vahvistettu sitä hiljalleen levinnyttä käsitystä, etteivät esimerkiksi virsien rukous tai jumalanpalveluksessa luetut rukoukset ole "oikeaa" rukousta, vaan jotakin muuta, kenties vain muotomenoa. Virsien ja jumalanpalveluksen liturgian ohella ja jälkeen voidaan vasta "oikeasti" rukoilla, siunata ja hoitaa sieluja. Niin tapahtuu tämän käsityksen mukaan, kun järjestetään erityistä rukous- ja sielunhoitopalvelua. Mutta silloin eivät sana ja sakramentit lopulta olisikaan niitä armonvälineitä, joissa luterilaisen uskon mukaan lahjoitetaan Pyhä Henki." (s. 225–226)
Kommentti:
Körttiläisyyden profiloitumisesta kirkon kiinteäksi osaksi ja tukijaksi seuraa jumalanpalveluksen pelkistäminen ainoaksi varsinaiseksi sanan ja sakramenttien jakajaksi. Pyrkimys selkeyteen Jumalan sanan levittämisessä edellyttää selkeää keskusjohtoisuutta Pyhän Hengen ja demokratian välityksellä.
"Oikean rukouksen" vaatimus nousee kokemuksesta, että jumalanpalvelus ei ole koskettanut. Erillinen sielunhoito olisi vastaanmenoa henkilön, joka kaipaa elävää sanaa, suuntaan. Mutta se olisi ihmistekoa? Kristuksen katselemisen julistus voisi mennä piruntorjuntabunkkerista ulos, jos jalkauduttaisiin ruohonjuuritasolle. Kuitenkin tässä yhteydessä suostuttaisiin näkemykseen jumalanpalveluksen väljähtymisestä suuntaamalla saman tien aktiivisuutta pois sen kehittämisestä. Välttämätön selkeys laimenisi. Silläkin uhalla, että joukkomme pienenee, pidämme kiinni todellisesta torjuen populistisen ajan hengen mukailun.
