Rakkaaksi tulleita ystäviä liuta, uusi kasvi ja hyvä konsertti kun Ruuttunen lauloi.
Sellaisessa seminaarissa Kaisa Raittila kommentoi Siionin Virsiä. Minusta hän oli erittäin kiinnostava. Tai sanoisin, jätti ajateltavaa.
Onko niissä itsekeskeistä omassa pahuudessa hekumoimista? Kovin vaikea oli seminaarin vetäjän hyväksyä näkemystä, jonka kirjailija ja paljon lukenut ihminen ulkopuolisena havaitsi. En ihan pitänyt siitä että aina häneltä löytyi jokin säe, jossa oltiin iloisia.
Minuun ei enää taida upota se juttu liioin, että kyseessähän on huumori.
Epäkörttiperheessä kasvanut, sehän on pelkkään huumoria että ensimmäiseksi kysytään sukutaustaa.
Missä ikinä olisi mietinnän paikka - sehän on pelkkää huumoria. Hyvin torpattu!
Voi itku. Jokaisessa Kaisan havainnossa olisi riittänyt pitkäksi aikaa mietittävää, mutta eihän se, mitä sitä miettimään kun kaikkihan on vain huumoria.
Outoa huumoria, kun ei naurata yhtään.
Sitten vielä loputonta syyllisyyttä että se tuntuu pahalta. Eihän sitä niin saisi kokea että on b-luokan irtopastilli. Se on takuulla ylpeyden henkeä. Jostain sitä irtokörtinkin täytyy kuulkaas parannusta toimittaa, ainakin siitä ettei ryömi korkkimaton alle, maton pelkästään.