Pena kirjoittaa:
Olen Juho Malkamäen seurapuheita aamuhartauksiksi lainatessani usein säikähtänyt hänen käyttämiään kolkon kuuloisia ilmauksiaan. Hän mainitsee vaivan, murheen, velan ja itsensä tuomitsemisen kristityn elämään kuuluvina pysyvinä pohjavirtoina. Ilon ja vapauden hän tuo esille vain silloin tällöin ja kuin sivuseikkana. En kuitenkaan koe, että Juho olisi missään mielessä väärässä. Onhan tuo murhe minullekin tuttua. Sanoisin sitä kuitenkin apeudeksi enkä vaivanalaisuudeksi. Tarvitsen Jumalan edessä aina Jeesusta parantajakseni. Se, että ilo ja rauha myös ovat sydämessäni, on Jeesuksen työtä.
Malkamäki kirjoittaa aikakautensa tapaan. Samaa tyyliä kuulin vielä 1980-luvulla viidesläisillä.
Murhe ja apeus lienee kaikille körttille tuttu tila. Ei se pahaa tee kun sen kokee Herran kouluna.
Kärsimyksen kestäminen lisää toivoa. Toivo ei saata häpeään, sanoi vanhempi käännös.
Minua on kasvatettu kivulla ja murheella. Iloiselta kuullostava kirjoitustapani ei ole koko totuus. Olen myös tosikko, tulikko ja tuskaileva tyyppi.
Kaikki on sujunut kuitenkin kiitettävästi ( omasta mielestä ) johdatuksessa ja paimensauvan ohjauksessa.
Apeus on ilmentymä ikääntyneiden monista luopumisista. On luovuttu työstä, monista läheistä, terveydestä. Myös puolison tai lapseien elämä vaikuttaa, puoleen ja toiseen.
Vaikka vaellus on vaivaista minä vielä jaksan toivoa...
