Ajattelen samoin kuin Sadetta, että kyllä puhe pitää ymmärtää kuulemalla, sehän se on puheen tarkoitus.
Minä kun en ole alkuperäinen körtti. Olen tälläinen sekasikiö, niin kuuntelen mielelläni erilaisia seurapuheita juhlilla. En niinkään laittaakseni niitä arvojärjestykseen, vaan saadakseni niistä hengen ravintoa. Usein ajatus karkailee hurmaaviin, leikkiviin lapsiin, suloisiin koiriin, ym. seurojen kannalta joutavuuksiin. Silloin jokin emmavalssi tai viillit lupiinit noukii mielenkiintoni ja terästää ajatukseni kuuntelemaan, miten puhuja saa tämän kiinni seurapuheeseensa.
Tästä sekasiköisyydestäni johtuen mahtuu Heinimäki ja Huovinen mielisiini puhujiin. Johtuuko omasta kovasyyhystäni vai jostakin omituisest omasta ajatusrakennelmastani, että miellän kummankin puheestä rohkaisua käsitykselleni Raamatusta.
Olen ymmärtänyt, että Raamattu on meille ihmisille ilmoitus Jumalasta ja pelastuksesta, Jeesuksesta Kristuksesta. Siksi Raamatun sanaa eikä Sanaa (viittaus Johanneksen evankeliumi) ei tule kieltää, ei hyljätä.
Raamattua lukemalla huomaa, miten samatkin kohdat puhuttelee eri tavalla eri elämän vaiheissa ja tilanteissa. Niistä saa ravintoa, lohdutusta ja synnintuntoakin.
Heinimäen puheessa kuulin varoitusta siitä, ettei Raamatun sanaa tule käyttää lyömäaseena, eikä oman oikeassaolemisen osoituksena.
Minusta oli selkeyttävä muistutus Heinimäeltä se, että jos Jumala olisi ilmittanut itsensä meille suoraan, emme sitä olisi kestäneet. Siitä kai Paavalikin, jos oiken muistan, kertoi verratessaan, että nyt näemme kuin kuvastimesta ja sitten taivaassa kasvoista kasvoihin.
Jeesus puhui vertauksin. Jeesus selittää vertauksia opetuslapsilleen, mutta ei kansalle. Profetia kävi toteen. Kansa kuulemalla kuuli, muttei ymmärtänyt. Syyksi Jeesus mainitsee kansan paatuneen sydämen.
Meidän kai kuuluisi nyt, Jeeskuksen ylösnousemuksen jäkleen ymmärtää näitä vertauksia. Onhan meillä luetavanamme myös Jeesuksen selitykset. Mutta niistäkin kuulee hyvin erilaisia tulkintoja. Kuka sitten tulkitsee oikein, kuka väärin.