Ajatuksiani uskosta
Istuin kerran seurakunnan rukouskokouksessa. Siellä jouduin ajatuksissani vertaamaan uskon
ilmenemismuotojen erilaisuutta luonnon moninaisuuteen. Siinä missä toinen huutaa kädet ylös kohotettuina minä istun hiljaa mietteissäni. Väistämättä ajattelin, että kasvejakin on hyvin erilaisia.
On suuria puita, värikkäitä kukkivia kasveja, sammalia ja jäkäliä. Jonkun usko on lähes
kolmikymmenmetriseksi kasvava vankka petäjä. Jonkun toisen usko muistuttaa metsän pohjalla
kasvavaa orvokkia tai vanamoa tai hakkuuaukealla tuulessa heiluvaa maitohorsmaa. On uskoa, joka
tuottaa runsaan sadon, kuten mustikka otollisina kesinä. Minun uskoni on kuin kiven pinnalla
vaatimattomasti sinnittelevä, äärimmäisen hidaskasvuinen jäkälä. Turha, hyödytönkin, saattaisi
moni ajatella, mutta itselleni ainoa mahdollinen.
On myös uskoa, joka tuo mieleeni kaukaasianjättiputken, tuon haitallisen, voimakkaan,
elinvoimaisen ja kasvupaikat valtaavan vieraslajin.
Miksi usko ei voisi olla maanläheistä, arkipäiväistä luottamista Jumalan armoon Kristuksessa ja
pyrkimystä elää kohtuullisesti Jeesuksen opetusten mukaisesti? Miksi pitää tavoitella suuria ja
ihmeellisiä asioita, kun niiden myötä voidaan ajautua väärille teille? Seurakuntia Suomessakin
myrkyttänyt amerikkalaistaustainen valta- ja menestysteologia on tästä hyvä esimerkki. Pitäisin
valta- ja menestysteologiaa ja niiden kaltaiselta fundamentalistiselta perustalta nousevia uskon
tulkintoja jättiputkiin verrattavina vieraslajeina.
Viittaan Roomalaiskirjeen jakeeseen (Room 12:3), jossa kehotetaan ajattelemaan sen uskon määrän
mukaan, mikä kullekin on suotu. Jae viittaa siihen, että uskoa on erilaista, vahvaa ja heikkoa uskoa
ja kaikkea siltä väliltä.
Toisaalta tähän mennessä yhdelläkään ihmisellä koko kristillisen kirkon historian aikana ei ole
löytynyt uskoa sinapinsiemenenkään vertaa, koska yksikään vuori ei ole uskon voimasta kohonnut
ja syöksynyt mereen. Mutta mitä tällainen usko olisi, siitä meillä ei ole käsitystäkään. Jos vuori
oikeasti syöksyisi mereen, seurauksena olisi jättiläismäinen hyökyaalto, joka tuhoaisi suurimman
osan rannikkojen kaupungeista ja muusta asutuksesta. Tällainen kauhuskenaario voisi toteutua, jos
ilmaston lämpenemisen seurauksena riittävän suuri osa esim. Grönlannin jäätiköstä romahtaisi
mereen.
Mutta onko seurakunnassa sijaa sellaiselle uskolle, joka ei ilmene aktiivisena ulospäin
suuntautuvana toimintana? Onko sijaa etsivälle uskolle, jolle kaikki ei ole enää selvää, vaan joka
joutuu vuosia, kenties vuosikymmeniä pohtimaan, mistä lopulta on kysymys? Voivatko tällaiset
pohdiskelut, jos niistä kirjoitetaan tai muuten tuodaan esiin, auttaa jotakuta toista selvittämään
ajatuksiaan? Vai pitääkö seurakunnan tehokkuutensa nimissä saada kaikki ajattelu
yhdenmukaiseksi, helposti hallittavaksi, käytännöllisiä päämääriä ajavaksi?
Ajatellaanpa asiaa taas luonnon kannalta. Luonnossa geneettinen monimuotoisuus on edellytys lajin
säilymiselle ympäristön muuttuessa. Olisiko mahdollista nähdä uskon tulkintojen erilaisuus
seurakunnan vahvuutena eikä uhkana?