Minulla ei ole pelastusvarmuustunnetta. (täälläkin puhuttiin pelastusvarmuudesta)
Voi olla, että tämä on eräs syy, miksi pidin tällaista pelastusepävarmuutta jonkinlaisena hyveenä.
Ajattelin jotain sellaista, että pelastusvarmuustunteen puuttuminen on eräs osoitus nöyryydestä: pelastusepävarmuus on nöyryyttä.
Lutheria lukiessani kerran törmäsin tekstiin, jossa Luther veti maton kuvittelemani nöyryyden alta jyrisemällä pelastusepävarmuususkoa vastaan. Lutherin mukaan nämä asiat ovat varmoja.
Tajusin, että pelastusvarmuuden puuttuminen ei olekaan mikään hyve, vaan ennemminkin pahe, josta minun ei kannatakaan kerskailla.
Siinä riisuttiin taas eräs hyve päältäni pois.
En saanut siinä mitään pelastusvarmuutta itselleni, mutta enpä enää tilaani tämän suhtee mitenkään hyveellisenäkään pitänyt.
Thomas W kirjoittaa Kallissa hunajanpisarassa, että jos synti syyttää sydämessä, niin se tarkoittaa, että sydän on kova (toki joskus syytös on kehoitus korjata asiansa ja selvittää ne - Kyöstin lisäys).
Eiköhän tämä pelastusvarmuuden puuttuminenkin tarkoita samaa, kuin että sydän on kova ja epäuskoinen, kun ei pysty uskomaan, että Kristus on kuollut ja jokainen Häneen turvautuva ja uskova pelastuu.
Jonas Lagus kirjoittaa hyvin pelastusvatmuudesta, että se ei ole pelastuksen tae, mutta kyseistä lahjaa voi itselleen rukoilla.
Pelastusvarmuustietoisuus on kaiketikin Jumalan lahja, ja pelastusvarmuuden puuttuminen on tuon lahjan puuttumista.
Lahjan puuttumisesta ei kannata tehdä hyvettä.
Jumala voi nähdä hyväksi, että joku ei saa tuota lahjaa tai saa sen myöhemmin. Jollekin Jumala uskoo tuon lahdjan aikaisemmin.