Minusta sellaiset pohtimiset että "onko minulla uskoa vai eikö minulla ole uskoa" Tahi että "jos sinulla ei ole uskoa tai jos sinulla on uskoa" tai "miten voit pyytää uskoa" jne. jne. -ovat turhia!
Jos opetetaan ja mielletään asia siten että evankeliumiin saa uskoa, se ei sisällä mitään pohtmista siitä onko minulla/sinulla/hänellä/heillä/meillä uskoa ja miten paljon ja minkä laatuista. Siihen "saa" -sanaan siis loppuu loputtomat jaarittelut uskomisen ympärillä. Ei tule suorituspaineita kuulijalle eikä uskojalle eikä tarvitse miettiä riittääkö vai ei. Siinähän se sitten uskominen muuttuukin monimutkaiseksi ja vaikeaksi ja uskon keskipisteeksi tulee oma uskominen. Sitten julistellaan ja kerrotaan tarinoita siitä miten minäminäminä tulin uskoon, -ei kerrota tarinoita evankeliumista ja Jumalan armosta. Pääpaino on omassa itsessä ja uskomisessansa. uskon määrällä sitten mitataan armoa itselle ja varsinkin muille! Niin, ja uskon määränhän tiedämmä näkee suoraan ulkoapäinkin; -katsoo vaan miten hyvin vaaditut kokemiset ja herätysliikkeen tavat on omaksuttu. Jos ei niin silloin uksokaan ei ole riittävää eikä armoa tipu. Muottiin vaan mars mars. Kunnon kristitty on valmistettu muotilla!
Sen sijaan nuo edellämainitut esimerkit/pohdinnat (joita on lukemattomasti lisää olemassa) -sisältävät jo itsessään vaatimuksen sinulla pitää olla usko tai olla uskossa. Tämä taas johtaa väisttämättä pohtimaan onko minulla tarpeeksi uskoa, tarpeeksi paljon ja tarpeeksi aitoa jne. jne. jne. jne. jne.
Paavot, Laurit ja Wilhelmit sun muut menivät siis samaan lankaan kuin tämänkin päivän ratkaisukristityt. Ja opetuslapsia riittää...