"Armoa pyydän, kun en tiedä minä muuta neuvoa", veisasitte juuri. Pidättekö tätä harjoituksenanne? Onko mielessänne painona: "Voi, voi, minua onnetonta, ellei Herra minua armahda! Voi, minua, jos Herra menetteleekin kanssani oikeutensa mukaan, minun syntieni ja ansioni mukaan, minun, jota Hän on lapsuudesta asti tavoitellut isän ja äidin kautta, ystävien kautta, sanansa kautta, ja niin monella tavalla koettanut vetää puoleensa ja kesyttää ja jolla olisi ollut niin äärtettömän hyvä tilaisuus aantaa sydän Herralle kokonansa, mutta en ole sitä tehnyt! Ulkonaisesti olen ollut seuraavinani Herraa, ulkonaisesti viljellyt sanaa, ulkonainen ihmiseni on seuroissa istunut, kirkossa käynyt, mutta entäs sieluni ja sisällinen ihmiseni, joka on ollut niinkuin villipeto, irtonainen, tottelematon, vailla mitään rajaa ja itsensäkieltämistä. Jos lähtöni täytyy olla sellainen, kuin tuossa luvussa kuvattiin, niin helvettini on vielä paljon kuumempi kuin tavallisen suruttoman ihmisen ja vielä kamalamman ilon perkele minusta saa kuin niistä, jotka eivät ole Jumalan armoa saaneet niin runsaasti osakseen kuin minä."
Vilhelmi Malmivaara