Sielua ei siis olemassa, on referointisi ydin? Eräs ystäväni armeijan ajoilta joutuin pahaan kolariin ja oli hyvin lähellä kuolemaan. Hän kertoi, että sairaalassa hän katsoi itseään katosta ja pystyi hyvin vakuuttavasti kertomaan minulle, mitä hänelle tehtiin leikkauksen aikana. Ei siinä jäänyt epäilyksen varaa. Minä siis katsoi itseään ja rekisteröi tarkasti leikkauksen tapahtumat. Fyysisestikään ei voida sanoa, ettei aivoissa ole mitään, jos mennään tarpeeksi syvälle eli atomitasosta vielä pienempiin osiin. Ihminen kuten kaikki eliöt ovat mikrokosmoksia, jotka voidaan jakaa yhä pienempiin osiin äärettömiin.
En tahdo sanoa, ettei sielua ole. Puhuin ennemminkin siitä, mikä määrittää minua yhtenäisenä persoonallisuutena.
Sielu varmaan olisi sellaista, jos sen pystyisi tieteellisin termein avata, jakaa osiin ja todentaa. Mutta ei onneksi. Se hajoaa äärettömyyteen kuten sanoit.
Tuota noin. Freud käytti tätä käsitettä (Id) puhuessaan ihmisen viettipyrkimyksistä. Jotakin "omantunnon" tyyppistä hän nimitti "superegoksi", eräänlaiseksi moraalikoodeksiksi, joka määrittää henkilölle itselleen hyväksyttävää ja ei-sallittua. Näiden kanssa olen tuuminut itse olla varovainen, niillä on käyttöarvoa kun tehdään sairauskertomusta, ja siinä kontekstissa ne ovat ok kaikin puolin, palvelevat tarkoitustaan. "Ego" on jokseenkin samaa, kuin nämä meidän ajatteluprosessimme, ja jokseenkin tietoinen osa itseä. Jostakin syystä niiden käyttö vähän kinnaa arkipuheessa, en tiedä miksi, kai sen tähden että niille annetaan aika vaihtelevia merkityssisältöjä. Lopulta kukaan ei tiedä, mistä toinen puhuu.... vaikka onpa tuota muuutenkin liikkeellä.
Aah... Sotkin jälleen käsitteitä, tai vetäisin ainakin mutkat suoriksi.
Superego tosiaan määrittää käsitystä omastatunnosta. Mutta idillähän tosiaan tarkoitetaan sitä puolta, josta ihminen ei ole itse tietoinen, jo jota ei pysty säätelemään täysin. Se on se alue, josta tulee käsittämättömiä ohjeita, joita ei voi ymmärtää. Se, että ne tulevat kuitenkin omanitseni sisältä "siitä" tekee minän-käsitteen tietyllä tavalla absurdiksi, vai? Olen voinut ymmärtää tämän väärin.
Mutta itsensä ruotiminen on edennyt vähän liian huimaa vauhtia. Meikäläisellä siihen oli vähän aikaa kahden päivän sisällä junassa 12 tuntia, VR:n myöhästellessä ansiokkaasti molempiin suuntiin - Helsinkiin ja takaisin.
Mutta eikö kaikki loppujen lopuksi katoa äärettömyyteen, kauas ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle? Siksi kai tässä jotain mielekkyyttä on.