Itse asiassa minäkin kyselen lopulta tätä: Mikä olisi mennyt minun ajattelussani ja uskossani harhateille, jos olisin silloin luottanut siihen, että Jumala minut tähän toi, on tässä tapahtumisessa läsnä ja minussa, ja vie kyllä eteen päin myös. Eihän niitä detaljeja kannata kaivaa - jos ei olisi käynyt niin olisi käynyt näin. En olisi tavannut tuota miestä silloin, mutta ehkä huomenna tai sitten jonkin toisen. Ne ovat ehkä itselleni niitä "kurkkuja ja tomaatteja" jotka elämän tarjotin ojentaa, saat valita, ihan otat vaan, mutta jos nyt olet tomaatille allerginen niin muistahan se.
Pulmallista on vain se että elämä sisältää myös nurjaa puolta, ja sillon saattaa vähän häkeltyä, jos siihen saakka on tuntenut Jumalan tiet ja nähnyt Herran polut. En ole varma näemmekö ne edes jälkeenpäin - vai koskeeko niitäkin sana, Hänen ajatuksensa ovat korkeammat meidän ajatuksiamme. Ei minun edes tarvitse nähdä ja oivaltaa, että kun tuosta kadunkulmasta silloin käännyin oikealle niin...ja siitä seurasi.. ja sen jälkeen...Siinä oli Jumalan sormi! Saattoi olla tai ei olla. Onnellisena toimii kyllä juuri noin: "Löytää" joka detaljista jumalallisen viittauksen. Vastoinkäymisen tullen tahtoo oikeastaan hyljätä koko sen yritelmän nähdä sen paremmin taakse- kuin eteenpäinkään. Läsnäolo tulee tärkeämmäksi kuin sen käsittäminen, kuinka tähän nyt tultiin. En ole varma, ymmärrämmekö me Jumalan teitä edes jälkikäteen, kun olemme ne näkevinämme. Onnettomuuteen joutessaan ihminen ehkä pääsääntöisesti etsii muuta, ja paljon vähempi riittää.
.................................................
Mutta itse ajatus: Jumalalta tämä on tullut ja on ihmeellistä meidän silmillemme. Mikähän siinä oli sitten niin epäraitista, että koko johdatususko piti juuria pois? En ymmärrä. Lopulta se ohjaus johti aikamoiseen kaaokseen, jossa loppupäätelmä oli etteihän Jumalalla voi mitään "liittosuhdetta" yksittäiseen ihmiseen mitenkään olla. Jos olisi, tämä Jumala tietäisi missä ihminen on, ja vaikka olisi hiljaakin, mikä nyt ei ole niin vaarallista, Hän pitelisi elämän lankoja käsissään --- se olisi riittänyt. Tuo korni esmerkki johdatususkon sairaista ilmenemistavoista ei ollut edes mielessäni, olin sanonut sille kiitos ja näkemiin.
Ehkä oma tapani ilmaista se nyt olisi, että kyselin Jumalaa, joka johdattaa HALKI elämän kohtaloiden, sellainen on minulle paljon suuriarvoisempi kuin jokin namusien jakelija. On kivaa jos elämä on onnellista, mtta sekään ei ole niin tärkeää - en usko että sitä niin kannattaa tavoitella. Lyckan kommer, lyckan går. RAuha, myös mielenrauha, on jo arvokkaampaa ja usein pysyvämpääkin. Rauhallisena jaksaa kohdata kovia asioita, ja rauha ja hiljainen luottamus on ihmisen varmasti suurin väkevyyskin. Ja Jmalassa on kyllä suurin rauha, mitä saattaa kvitella. Ehkä tämä Jumala jos Hän nyt kerran on ihmisestä kiinnostunut, myös olisi ja toimisi ihmisen kohtaloissa - mikä ihme siinä oli niin epäluterilaista? MIten koko se ajatus voi olla niin pieleen ajateltu?
