Ak on prosessissa kohti anteeksiantoa.
En halua olla vihainen tai vihata, mutta kolmatta vuosikymmentä kun on toista poskeaan kääntänyt, tuntuu se anteeksianto kovin vaikealta. Itselleen tai muille. Itseasiassa annan itselleni anteeksi huomattavasti harvemmin, kuin muille.
En myöskään omalta kohdaltani halua olla ulkokultainen, tai antaa anteeksi, koska "niin kuuluu tehdä". Haen sanoissani ja teoissani tarkoitusta. Olen onnellinen, että minua ei painosteta anteeksiantoon... paitsi se pieni ääni pään sisällä. Saan edetä omassa tahdissani. Vihan tunne on oma salaisuuteni, siitä ei puhuta. Mietin, miksi olen vihainen: haluaisin tilanteen jossa voin sanoa, että "olen sinulle vihainen asiasta x, mutta annan sinulle anteeksi". Nyt en puhu omasta loukkaantumisen tunteesta, vaan selkeästä väärinkäytöksestä.
Mutta miten edetä anteeksiannon polulla, kun en tiedä, mitä kaikkea olen edes antamassa anteeksi? Kun toinen ei edelleenkään edes mieti, että voisi anteeksi pyytää. Tiedän, että kys. hlö. on parhaansa tehnyt niissä olosuhteissa, mitä on annettu (tai ainakin haluan uskoa)... mutta vihan tunne vainoaa minua. Onko sillä loppujen lopuksi väliä, mitä toinen on tehnyt?
-J