Keskustelu > Seuratupa

Evankelisestä herätysliikkeestä ja muistakin liikkeistä

(1/6) > >>

karjalaisenkyösti:
Kun joskus aloitin kirkon vanhoihin herätysliikkeisiin tutustumisen, se alkoi Paavo Ruotsalaisesta / körttiläisyydestä.
"Körtihenkistä" kirjallisuutta lukiessani tuli sellainen kuva, että Hedbergin ja Renqvistin suunnat ovat jossain määrin pielessä, koska "Paavon porukassa" vastustettiin ja jopa niistä varoitettiin.
Hedberg taasen oli tukkanuottasilla Ruotsalaisen ja Renqvistin porukan kanssa ja piti heitä harhaoppisina.
Nyt en 100% varmasti muista, vastustiko Renqvist molempia (Paavon ja Hedbergin) liikkeitä, veikkaan että vastusti.
Varsin koviakin sanoja lenteli johtajien suusta naapurin puolelle.

Ennakkoluuloistani huolimatta luin yhden Renqvistin elämänkerran ja yllätyin iloisesti.
Siinä olikin kristilliselle uskolle antautunut mies.
Hedbergin tekstejä lukiessani ei hänkään mitenkään epäkristilliseltä tunnu.

Iloisesti yllätyin lukiessäni Pietari Kurvisen (evankelinen liike) erään elämänkerran siitä, että hän poikkesi ed. mainituista veljistä siten, että hän ei lukemani perusteella heittänyt lokaa muiden herätysliikkeiden edustajien niskaan, vaan näki toisissa positiivisia puolia. Luin lyhyen elämänkerran Frans Hannulasta (evankelinen liike) ja hänkin tietyllä tapaa iän karttuessa avartui enemmän ja enemmän ja suhtautui vanhana hyvinkin myönteisesti toisiin herätysliikkeisiin. (En tiedä, mahtoiko hän jkoskaan kovin jyrkkä muita kohtaan ollutkaan).

Oma suosikkini Lagus käytti joskus varsin kovaa kieltä ainakin muistaakseni Hedbergiä vastaan. Oli tietyllä tapaa raskasta lukea sitä loan heittoa.

Niinhän se Paavalikin riitautui Silaan kanssa, aivan kuten monet 1800-luvunkin uskon veljet olivat riidoissa keskenään.

Joskus pidin jonkinlaisena hurskautena tai jopa tavoiteltavana tilana epävarmuutta uskonasioissa. Esim. pelastusvarmuuden puuttumista saatoin pitää jopa jonkinlaisena hyveenä. Jos joku ei ole epävarma, hän on jotenkin hakoteillä.
Muutin sitten mieleni jonkun Lutherin tekstin perusteella (ehkä kirjan "Sidottu ratkaisuvalta"), kun tajusin, kuinka hassu näkemys minulla oli.
Epävarmuus uskonasioissa ei tuon oivalluksen jälkeen muuttunut, mutta en enää pitänyt epävarmuuttani ihanteena ja hyveenä.

Tarkoitukseni on tutustua enemmänkin evankelisen liikkeen puolelta tulleisiin teksteihin.
Tuolle liikkeelle ominaista oli ainakin 1800-luvulla se, että Kristuksen sovituksen tuoman autuuden saa omistaa heti siltä istumalta, kun Jumala laittaa ihmisen herätyksen tilaan.
Kun luen tuosta "vapaasta armosta" ja kovia korostuksia autuudesta, joka on kaikille jo valmistettu (tällä hetkellä on meneillään Pietari Kurvisen kirjoittamaa tekstiä) tuntuu, kuin oma sisikuntani vastustaisi voimakkaasti tuollalista julistusta.
Sisikuntani jotenkin ärsyyntyy, tympääntyy ja muutenkin hyljeksii tuota opetusta.
Johtuuko se siitä, että olen lukenut Paavo Ruotsalaisen puolelta tullutta opetusta liian paljon?
Vai siitä, että tuota opetusta pitääkin karttaa?
Vai ehkä siitä, että sisikuntani on vain sen verran synnin turmelema, että on luonnollistakin, että se tuollaista opetusta karsastaa?
Minusta tuntuu siltä, että tuo viimeksi mainittu syy on se pääsyy, ehkä jopa ainut syy.
Kyllähän minä Raamatusta olen näkevinäni, että Kurvinen ja Hedberg puhuvat tuossa autuus/pelastusvarmuusasiassa ja siitä iloitsemisasiassa samaa, mitä UT, mutta siitä huolimatta on niin vaikea itselleen omaksua asiaa.
En muista, olisiko Raamatussa missään pidetty ihanteena sitä, että ihminen jäisi ikäänkuin ruikuttamaan auki olevan evankeliumin oven eteen ja odottamaan jotain erikoistunnetta, että voisi uskoa.

Sellaista olen ajatellut, että ihminen on kuitenkin, mitä on, ja heränneen ihmisen on monesti vaikea uskoa kohdalleen sitä, että Jeesus on kertakaikkiaan sovittanut tuon ihmisen synnit. Tästä johtuen ollaan sitten sellaisessa epävarmuuden tilassa, jossa janotaan "armon vilahduksia". Siinä huudetaan avuksi "Herran nimeä" ja pelastutaan kaikessa epävarmuudessa, koska jokainen Herran nimeä avuksi huutava pelastuu.

Hajanaisia olivat nämä ajatukseni. Jatkan Evankelisten isien tekstien tutkimista ja toivon, että itsekin joskus löytäisin saman, mitä he ovat löytäneet.

Sellainen epäilys minulla vielä on, että ehkäpä Ruotsalainen, Hedberg ja Renqvist olivat väärässä toistensa suhteen: ehkäpä erot uskon ytimen suhteen heidän välillään olivatkin merkittävästi vähäisemmät, mitä he itse kuvittelivat.

Pena:

--- Lainaus käyttäjältä: karjalaisenkyösti - 03.07.19 - klo:22:46 ---Sellainen epäilys minulla vielä on, että ehkäpä Ruotsalainen, Hedberg ja Renqvist olivat väärässä toistensa suhteen: ehkäpä erot uskon ytimen suhteen heidän välillään olivatkin merkittävästi vähäisemmät, mitä he itse kuvittelivat.

--- Lainaus päättyy ---

Epäilemättä on näin. Usein kiivaimmat kiistat syntyvät samanmielisten välillä. Raamatussa on monta veljesriitaa Kainista ja Aabelista lähtien.

Leena:
Minua kiinnostaa paljon myös semmoinen, oliko muita asioita jotka kertakaikkisesti ärsyttivät. Paavo kohtasi  muistaakseni. Hedbergin ( vai Renqvistin) ja närää tuli vaateparresta.  Myös kiharoista, joihin mies sentään oli syytön... ;).  No, ylettihän usko tietty vaateparteen, mutta kun Paavon asenne oli tavallisesti vain järkevä. Meneehän vaatteisiin paljon aikaa ja rahaa jonka voi kuluttaa paremmin. 

Mutta silti, olisi kai asiasta voitu keskustella ennen henkistä kiven viskaamista

karjalaisenkyösti:

--- Lainaus käyttäjältä: Leena - 12.07.19 - klo:13:22 ---Paavo kohtasi  muistaakseni. Hedbergin ( vai Renqvistin) ja närää tuli vaateparresta.
--- Lainaus päättyy ---

Muistaakseni ainakin kun Paavo kohtasi Roseniuksen, närää tuli ainkain siitä, kun Roseniuksella oli hienot vaatteet ja varmaan siitäkin, kun Paavo koki, että Rosenius ei ole oikeassa uskossa.
Monet papit historiatietojen mukaan myös kohtelivat Roseniusta ei-toivotusti.
Juho Malkamäki oli tuosta Roseniuksen vierailusta muistini mukaan kutakuinkin sitä mieltä, että papit riitautuivat Roseniuksen kanssa, koska olivat niin nuoria tai yleensä kokemattomia.
Roseniuksen tekemä virhe taasen oli hänen mielestään se, että hän ei osannut ottaa huomioon tätä pappien kokemattomuutta.
Niiden harvojen tietojen mukaan, jota itse olen tuosta kohtaamisesta lukenut, tulee minullekin sellainen kuva, että Paavo joukkoineen käyttäytyivät asiattomasti.
Kyllä sitä toki saa ja pitääkin kysellä tuttujen ja tuntemattomien ihmisten pelastusvarmuuden tai uskossa olon perään, kuten Paavolla oli tapana, mutta ei sitä kait pitäisi suuttua, jos kokee toisen pelastusvarmuuden tai uskon olevan väärällä pohjalla.
Roseniuksen kohdalla ainakin taisi Paavo tuon uskossa olon suhteen erehtyä pahan kerran.
Rosenius kaikesta päätellen halusi luoda suhteita uskonveljiin ja sisariin, mutta saikin kuraa niskaan ainakin uskonveljiltä.

Joskus Paavon luo muistini mukaan tuli joku sielun hädässä oleva henkilö, jolla oli hieno kävelykeppi ja piippu (tai jotain hienoa kuitenkin) ja Paavo kieltäytyi keskustelemasta tuon henkilön kanssa, ellei hän anna näitä hienoja esineitä Paavolle.
Henkilö lähti sitten pois Paavon luota, mutta palasi ja kertoi antavansa ne Paavolle.
Paavo ei ottanutkaan niitä vastaan. Se oli kait koe, että onko vieras liian kiintynyt omaisuuteensa.
Sen jälkeen Paavo hoiteli vieraan sielua.

karjalaisenkyösti:
Paavoa myös ärsytti rukoilevaisuuden edustajat ja välillä hän (Paavon elämänkertojen mukaan) on käyttäytynyt heitä kohtaan ruman tuntuisesti koska rukoilivat (polvillaan) paljon.
En 100% varmasti muista, mutta saattoi Paavoa suututtaa myös rukoilevaisten yhtenäinen pukeutumistyyli - körttityylinen pukeutumistyyli taasen ei häntä tietenkään suututtanut.
Jos nyt yhtään oikein muistan, niin ei Paavo sinänsä Renqvivstin uskossa oloa epäillyt, oli kuitenkin sitä mieltä, että Renqvistin opetus laittaa monia, jotka vielä eivät ole kunnolla uskoon tulleet tekemään uskovien ihmisten tekoja: ensin pitää kunnolla herätä ja vasta sitten pitää ruveta tekemään heränneen ihmisten tekoja - ei ennen.

Renqvist oli sitä mieltä, että aina tulee rukoilla: kehoitetaanhan Raamatussakin lakkaamattomaan rukoukseen.
Reqvist saattoi rukouksessaan välillä kayttää vain yhtä sanaa, kuten esim.: Armahda, armahda, armahda, ....."
Ainakin ortodoksikirkon piirissä on opetettu lakkaamattoman rukouksen olevan sisällöltään "Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika armahda minua syntistä" ja sen lakkaamatonta toistamista.

Voisikohan Paavon ja heränneiden pelko rukoilevaisuuden rukousharrastuksiin olla syy siihen, että nykyäänkään körttiseuroissa ei rukoilla puheääntä käyttäen eikä harrasteta polvirukouksia?
Rukoukset pitää olla lauletussa muodossa.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu