Keskustelu > Seuratupa

Mistä ihmeestä te löydätte sen armon?

(1/8) > >>

Lilli:
Lukiessani Raamattua törmään mieli- ja väkivaltaiseen Jumalaan, joka toteuttelee mielin määrin oikkujaan. Hän luo ihmisen, mutta kun tämä ei osoittaudukaan tottelevaiseksi, Hän tuomitsee tämän kadotukseen. Kadotuksesta ihminen voi kuitenkin pelastua uskomalla ei-erityisen-järkeenkäypään sovitustyöhön. Siihen suurin osa ihmisistä ei nähdäkseni takuulla kykene uskomaan, ei ainakaan, mikäli se heistä itsestään on yhtään kiinni. Uskominenkaan ei poista ihmisen velvollisuutta noudattaa Jumalan tahtoa, joka on paitsi varsin sekavasti ilmoitettu, mahdoton ihmisen noudattaa. Jeesuskin sanoo Vuorisaarnassa jotenkin tyyliin: ei jokainen, joka sanoo minulle Herra, Herra, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se joka on tehnyt isäni tahdon. (Eli terve vaan se viimeinenkin toivo.)

Kaiken tämän jälkeen tuntuu vähän kummalta se kirkoissa kaikuva puhe armosta ja rakkaudesta. Lienevätkö siellä äänessä todelliset markkinoinnin ammattilaiset? En ainakaan itse koe mitään armoa saaneeni - enkä kyllä ansainneenikaan, jos rehellisiä ollaan.

Ja jos pelkkä usko riittää pelastukseen, miksi kaikki eivät saa uskoa? Sievä lapunjakajatäti paikallisjunassa kertoi, että Jumala kutsuu ihmistä kolme kertaa, ja jos joka kerralla sanoo ei, uutta tarjousta ei enää heru. Olipas taas armeliasta. Miksi ei kutsuta kovemmalla äänellä? Miksi uskominen on vastoin ihmisen järkeä ja luonnetta (ainakin hyvin monen kohdalla)? Miksi Jumala ei väännä asioitaan rautalangasta niin, että vähemmänkin henkevä kansanosa tajuaisi? Enkä edes usko, että kaikki ihmiset ovat tunteneet jonkin kutsun Jumalalta.

Olen aina uskonut Jumalaan ja Jeesukseenkin, sikäli, kuin järki antaa myöden, mutta lapsuuden jälkeen se on ollut jatkuvasti tällaista taistelua ja ahdistusta. Joskus tuntuu, että olisi helpompi olla, jos usko kokonaan kuolisi. Toisaalta veto, jota tunnen Jumalaa kohtaan, se kaipaus, on mielettömän voimakas, enkä usko, että se on lähtöisin vain minusta.

Anteeksi kovin, kun tulen foorumillenne avautumaan. Käsitykseni mukaan olette niitä harvoja hengenliikkeitä, jossa tällaista puhetta suvaitaan. Teikäläisten seurat ovat mieleeni, vaikka laiskasti vierailen. Käyn silloin tällöin kirkossakin, mutta en koe juurikaan saavani sieltä mitään, ellei musiikkia ja istuskelua hartaassa tilaisuudessa lasketa. Kirkossakin tunnutaan puhuvan niille, jotka jo uskovat, tai ainakin jotenkin ovat nielaisseet tämän kristinuskopaketin. Ja joiden perheet ja ystävätkin ovat, joten uskottomista ei tarvitse piitata eikä puhua...

Toivoisin oikeasti keskustelua tästä. Niiden näkemyksiä, joiden on hyvä olla uskonsa kanssa. Tai miksei ilmankin. Tuntuu, että minun Jumalani vain kantaa ihmiset mahdottoman eteen ja jättää siihen. Yksin.

Progressor:
Kyllähän sitä monesti tulee ajateltua, ettei tässä ole oikein mitään mieltä. Ateistina olisi kenties helpompaa. Mutta jotenkin sitä ei vain osaa luopua siitä ajatuksesta, että tämän kaiken takana sittenkin saattaa olla jotain. Minua ei ihan vielä ole saatu vakuutetuksi siitä, että kristinusko olisi huijausta.

Kuten olen jo muutamaankin kertaan todennut, niin en löydä itsestäni voimia uskomiseen. Usko tulee Jumalalta, jos on tullakseen. Siihen asti ei voi oikein muuta kuin odottaa ja ikävöidä, kuten näissä piireissä tavataan sanoa. Lopullisia vastauksia saataneen vasta siinä vaiheessa, kun tämä ruumis lopettaa toimintansa.

Minä olen toistaiseksi liian väsynyt uskonkamppailuihin. Olen tullut siihen tulokseen, että parempi on olla rehellisesti epävarma kuin yrittää väkisin pitää yllä jonkinlaista valheellista varmuutta. Jos menen näiden ajatusten kanssa helvettiin, niin olkoon sitten niin. Ehkei minua taivaassa sitten kaivatakaan.

karjalaisenkyösti:

--- Lainaus ---Jeesuskin sanoo Vuorisaarnassa jotenkin tyyliin: ei jokainen, joka sanoo minulle Herra, Herra, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se joka on tehnyt isäni tahdon. (Eli terve vaan se viimeinenkin toivo.)
--- Lainaus päättyy ---


Niin, ja kun sitten vuorisaarnasta vielä luetaan Jeesuksen sanat, että "olkaa te siis täydelisiä, kuten teidän Taivaallinen Isä täydellinen on". Niin, ja ne monet monet muut Jeesuksen käskyt.
Ja jossakin sanotaan, että jos ihminen rikkoo yhden käskyn, Jumala katsoo, että ihminen on rikkonut tällöin joka ikisen Lain käskyn.
Eipä taida elämän varrelta kenelläkään löytyä yhden yhtään synnitöntä sekuntia tuon kovan ja varsin epäinhimillisen lain edessä.
Eikä edes yhtään käskyä, jota olisi edes sekunnin verran onnistuttu Jumalan vaatimalla tavalla noudattamaan.

Samoja asioita olen pohtinut. Muistan jossain kaukaisuudessa (1987) kun mielessäni oli heittää Raamattu kaaressa eräältä rinteeltä alas aivan mielenosoituksena Jumalalle. Tällä ajatuksella purin kiukkuani Jumalaa kohtaan. Vaikka mitä teki, ei vain rauhaa tullut. Ainainen riittämättömyys Jumalan edessä.

Nykyään hyväksyn sen, että Jumalan kovan ja epäinhimillisen Lain hengellisenä tehtävänä on tehdä jokaisesta ihmisestä jokahetkinen synnissärypijä ja tällä tavoin ajaa ihminen Kristuksen luo. Jotain tämänsuuntaista se Paavalikin kirjoitti.
Lutherin tekstien ja Raamatuntulkinnan lukeminen on ollut minulle hyvin terapeuttista luettavaa. Luther tuon tuostakin painottaa, että Kristukseen turvaavan ihmisen jokahetkinen syntisyys on laitettu Kristuksen syyksi ja Kristuksen jokahetkinen täydellisyys luetaan ihmisen hyväksi.
Ihmisestä tulee näin täydellisesti Jumalalle kelpaava. Omatunto tosin monesti todistaa vallan muuta.

Luther korostaa, että sanoi omatunto sitten mitä sanoi, Kristuksen sovituskuolema riittää tämän syntiongelman ratkaisuun.

Raamattua lukiessa välillä tulee sallinen kuva, että Jumala on Paholaistakin pahempi ja Paholainenkin on vain Jumalan oikkujen uhri.
Välillä voi säälittääkin tuo Paholaisen tuleva osa.
Ja tämä jos mikä vihastuttaa mieltä.

Kerran Lutheria lukiessani minulle tietyllä tapaa selvisi tämä 'Pahan Jumalan' ongelma, joka sanoo itseään hyväksi Jumalaksi.
Kuten totesin, Kristuksen sovitus on tosiasia, vaikka kaikki inhimillinen (järki ja tunteet) muuta sanovatkin. Tämän sovitusasian voi yksinkertaisesti hyväksyä itselleen vastatodisteista huolimatta.
Sama tähän Jumalan 'pahuus'-ongelmaankin: tulee vain uskoa se, mitä Raamattu sanoo Jumalasta, että Jumala on hyvä. Vaikka olosuhteet ja kaikki puhuisivat toista, ihminen saa pitäytyä Sanaan ja uskoa, että Jumala on hyvä.
Tämä riitti toistaiseksi minulle tuohon ongelmaan.

Kristinusko on täynnä järjenvastaisia ja selittämättömiä asioita.
Se on ihmisen parhaankin järjen avulla tutkittuna hullutusta, kuten Paavalikin sen totesi. Jos kristinuskoon yrittää järjellä päästä sisään, nin hyvin pian tulee seinä vastaan, jonka yli ei pääse.
Ainut vaihtoehto lienee se, että käännytään takaisin, unhoitetaan koko juttu tai sitten vain uskolla hyväksytään se siinä laajuudessa, kuin pystytään, mitä Jumala sanoo, vaikka se monesti on varsin järjetöntä.

Minulla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin toivoa, että Kristuksen sovituskuolema kattaa koko minun syntisyyteni, mukaanluettuna kaikki epäilykseni siitä, että onkohan kristinusko tai juuri minun edustama tulkinta edes sellainen, että voin pelastua. Ajoittain tämä KRistuksen kuolemallaan hankkima sovitusajatus saa mielen jotenkin innostumaan ja kokemaan suurta iloa, monesti taasen ei tunnu miltään, paitsi vain pahalta ja epävarmalta.

Kristinusko on täynnä mysteerejä ja etsimistään odottavia löytöjä jossa järjellä ei monesti ole osaa eikä arpaa.

mies valaan vatsasta:
Erillaiset paradoksit kuuluvat kristtinuskoon, totesi taannoin Herätäjän pohjanmaan aluesihteeri seurapuheessaan Aholansaaressa.

Suurin niistä on ristin paradoksi. Jumalan täydellinen sovitusuhri, joka samalla tekee syntisestäkin ihmisestä vanhurskaan (so. Jumalalle kelpaavan) ja toisaalta jättää hänet syntiseksi.

Lutherin mukaan ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Nuo asiat eivät ole sama, eikä niitä voi sekoittaa, jakaa, mutta ei toisaalta myöskään erottaa. Siinäkin jälleen paradoksi: Yksin, mutta kolmesta, kuten Kivineva hienosti totesi.

Monien mukaan tuo armo, joka rippikoulussa paukutetaan rippilasten päähän suomennoksena "ansaitsmaton rakkaus minun (tai meidän) osakseni (osaksemme)", löytyy Raamatusta juuri Johanneksen evankeliumin kolmannesta luvusta, jakeesta 16.

"Jumala antoi ainoan poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän."

Siinä on Jumalan pelastustyön ihmisjärjen yli käyvä ydin.

Jumalan pahuudesta voisin sanoa, että se miä itse aikoinani opin Urpo Karjalaisen rippileirillä, niin on Kristukseen tähtäävä pelastushistoria. Jatkuva toistelu kuinka kohta pääsemme itse aiheeseen, teki varmasti kaikille selväksi, että Kristuksen kuolema ristillä ja sen kaikki seuraukset olivat rippikoulumm merkittävin anti. Ja kuten Luther on todennut: Raamatussa kaikki mikä ajaa Kristusta, on merkittävää.

Lailla ja käskyillä on kolme äkyttöä. Yksi niistä on osoittaa ihmisille, kuinka heidän tulisi elää, mutta toisaalta, etteivät he pysty niiin elämään, jolloin se osoittaa ihmisille heidän syntisyytensä.

Mutta mikä on ihmiselle mahdotonta, on mahdollista Jumalalle.

mt:
Tervetuloa, Lilli, joukkoon tummaan! Moni täältä - ainakin minä - löytänee tekstistäsi yhtä ja toista tuttua, kuten on jo mainittukin.

--- Lainaus käyttäjältä: "Lilli" ---Siihen suurin osa ihmisistä ei nähdäkseni takuulla kykene uskomaan, ei ainakaan, mikäli se heistä itsestään on yhtään kiinni.
--- Lainaus päättyy ---

Hyvin sanottu, siinä on nähdäkseni yksi peruskivi, aluksi ehkä kompastuskivi, mutta sitten tukeva nurkkakivi...

Olen huono muotoilemaan ajatuksiani näistä asioista, mutta kaksi (ohutta) kirjaa on selvittänyt minulle asioita.
Jussi Talasniemi: Onnellinen vaihtokauppa.
Viljo Porkola: Mitä se on.


--- Lainaus käyttäjältä: "Lilli" ---Sievä lapunjakajatäti paikallisjunassa kertoi, että Jumala kutsuu ihmistä kolme kertaa, ja jos joka kerralla sanoo ei, uutta tarjousta ei enää heru.
--- Lainaus päättyy ---

Kun Aholansaaressa tuli kerran kahvipöydässä tämä esiin, huudahti muuan Pekka: Minä oon ainaki tuhat kertaa sanonu ei!

Mt

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu